Rockin´ Around the Christmas Tree

Levykokoelmastani löytyy tasan yksi joululevy, joka on tässä tapauksessa juuri täsmälleen täydellisen sopiva lukumäärä. Kyseessä on Rockin` Around the Christmas Tree - niminen kokoelma vuodelta 2001. Kun näin joulua edeltävällä viikolla, tekee mieli höyryävän glögimukin äärellä hieman fiilistellä joulua, niin ei tarvitse pohtia, että minkä joululevyn laittaisi soimaan, kun on vain yksi vaihtoehto, josta valita. Kokoelman kaikki kappaleet ovat englanninkielisiä klassikoita, kuten avausraita Herman Hermitsin - Sleigh Ride ja sitä seuraava The New Seekersien - I Saw Mommy Kissing Santa Claus. Ainoa klassikko, joka kokoelmalta puuttuu, on Whamin - Last Christmas, mutta se on puute, jonka olen valmis hyväksymään. Omia suosikkejani ovat Suzi Quatron hienosti rokkaava Frosty the Snowman ja tanskalais-hollantilaisen Nina & Frederik duon versio Mary´s Boy Childista. 

En ole koskaan ollut jouluihminen siinä merkityksessä, että sekoaisin totaalisesti joulun lähestyessä tai fiilistelisin joulua jo syyskuussa. Kuitenkin joulu on aina ollut tavalla tai toisella jotenkin erikoista aikaa. Joulun merkitys itselleni on muuttunut totaalisesti aikuistumisen myötä. Lapsena parasta joulussa oli tietysti joululahjat ja se, että kerrankin sai syödä niin paljon karkkia, kuin jaksoi, eikä tarvinnut mennä kouluun. Nykyään joulu on itselleni ennen kaikkea hiljentymisen aikaa, jolloin voi rauhoittua, unohtaa arjen stressaavat murheet ja nauttia kuluneen vuoden saavutuksista. Pidän jouluruuasta, mutta itselleni kaikki ruoka on aina ollut lähtökohtisesti vain elimistön tarvitsemaa polttoainetta ja näin ollen, en ole koskaan jaksanut perehtyä kovin syvällisesti hyvästä ruuasta nauttimisen jaloon taitoon. Iän myötä tietyt traditiot merkitsevät itselleni yhä enemmän. Vuodesta toiseen huomaan katselevani Joulurauhan julistusta yhä kiinnostuneenpana sen sanomasta sekä koen hyvin tärkeäksi viedä kynttilä hautausmaalle. En ole myöskään harras uskovainen, mutta joulussa on aina ollut jotain hyvin vaikeasti selitettävissä olevaa taikaa. Mary´s Boy Child kappalehan viittaa Raamatun tarinaan siitä kuinka lapsi, josta on tuleva vapahtaja, syntyy jouluyönä Betlehemissä tallissa, joka oli ainoa vapaa majapaikka. Jotenkin tuo tarina on ollut aina merkillisen lohdullinen ja koskettava itselleni. 

Rauhallista ja tunnelmallista joulua!

Lars Kepler - Nukkumatti

Vihdoinkin sain luettua neljännen osan Lars Kepler nimimerkillä kirjoittavien Alexandra Coelho Ahndorilin ja Alexander Ahndorilin Joona Linna - sarjasta. Alunperinhän meinasin missata koko sarjan, koska minulle oli syntynyt jotenkin käsitys, että sarjan ensimmäinen osa olisi ollut enemmän kauhukirjallisuutta kuin tavanomainen trilleri. Onneksi kuitenkin tulin lukeneeksi aikoinaan Hypnotisoijan. Nukkumatti on toistaiseksi viimeisin suomennetty Lars Kepler - kirja. Osa osalta Joona Linnan tutkimukset sarjamurhaaja Jurek Walterista ovat edenneet ja Nukkumatissa tapahtuu huimaava käänne umpikujassa olleiden tutkimusten osalta. Loppuratkaisu jättää kuitenkin tilaa vielä ainakin seuraavalle osalle, joka on alustavien tietojen mukaan ilmestymässä keväällä 2015. Aiemmin tänä vuonna hehkutin kolmea ensimmäistä osaa sekä Hypnotisoijasta tehtyä leffaa. Epäilemättä muitakin leffoja tullaan näiden kirjojen pohjalta näkemään ja toivottavasti ne ovat yhtä hienosti toteutettuja kuin Hypnotisoijan filmatisointi. 

Aloitin Nukkumatin jo pari viikkoa sitten ja ajattelin, että luen sitä hitaasti pienissä pätkissä nautiskellen. Lauantaina olin päässyt puoleen väliin ja juoni tiivistyi siinä määrin, etten enää malttanut laskea kirjaa käsistäni ja niimpä luin sitten jälkimmäisen puoliskon yhtä soittoa putkeen. On toki aina hyvä merkki, jos kirja imaisee mukaan siinä määrin, ettei lukemista voi lopettaa. Jos koko tarina, joka on nyt jaettu neljään kirjaan olisi tiivistetty yhteen osaan, niin se ei luultavasti toimisi, sillä niin päätähuimaava se on. Kirjailijoiden kunnianhimoinen ratkaisu raottaa salaisuuksien verhoa vähän kerrallaan on nerokas ennen kaikkea kahdesta syystä. Tarina säilyy uskottavana, kun epätodennäköisiä tarinan palasia putoilee vähän kerrallaan ja toisaalta lukemista ei malta lopettaa, koska kun yksi arvoitus ratkeaa, nousee esille kaksi uutta arvoitusta. 

No Easy Day/Zero Dark Thirty

Syyskuun 11. päivänä vuonna 2001 tulin iltapäivällä kotiin koulusta. Söin välipalaa ja katselin telkkarista musavideoita. Kun isäni tuli kotiin, hän kehotti minua vaihtamaan maikkarilta ykköselle. Sieltä tuli ylimääräinen uutislähetys. Kaksi lentokonetta oli lentänyt päin WTC-torneja New Yorkissa. Terrorismin vastainen sota oli alkanut. Tajusin heti, että uutisia katsellessani, että WTC-iskut olisivat ehkäpä vuosikymmenen isoin uutinen, mutta terrorismin vastaisen sodan konseptia en osannut tuolloin vielä kuvitellakaan, saati hahmottaa sen mittasuhteita. Ex-Navy SEAL Matt Bissonnetten salanimellä Mark Owen yhdessä Kevin Maurerin kanssa kirjoittama kirja No Easy Day ja Kathryn Bigelowin elokuva Zero Dark Thirty kertovat kahdesta eri näkökulmasta, miten terrorismin vastainen sota saavutti erään kulminaatiopisteensa Osama Bin Ladenin saadessa surmansa vuonna 2011 Navy SEALsien toteuttamassa iskussa Pakistanissa. 

Aloitetaan vaikkapa No Easy Daystä. Kirjan nimi tulee Navy SEALsien motosta: "The only easy day was yesterday", mutta on toki selvää, että isku Osama Bin Ladenin residenssiin oli varmasti "kova päivä", kuten kirjan nimi on suomennettu. Matt Bissonnetten kirja nousi hiljattain uudelleen ajankohtaiseksi, kun entiset erikoisjoukkojen sotilaat aloittivat julkisen debaatin siitä, kuka itseasiassa ampui OBL:n. Operaatio Neptune Sprearin lisäksi Bissonnette kertoo kirjassaan myös miten hänestä tuli Navy SEAL ja millaisia operaatioihin hän osallistui komennuksillaan Irakissa ja Afganistanissa sekä mm. siitä, miten Kapteeni Richard Phillips pelastettiin Maersk Alabaman jouduttua merirosvojen hyökkäyksen kohteeksi. Mielestäni Bissonnette onnistuu erittäin hyvin kuvaamaan sitä, miten äärimmäisen rankkaa sekä fyysisesti, että henkisesti erikoisjoukkojen sotilaiden elämä on ja toisaalta hän myös valottaa terrorismin vastaisen sodan vaiettua puolta. Hän kertoo miten turhauttavaa terroristien jahtaaminen yöstä toiseen Afganistanin ja Irakin kapungeissa sekä maaseutukylissä voi olla. Toisaalta hänen unelmansa oli palvella maataan Navy SEAL sotilaana ja kirjan perusteella käy selväksi, että vaativa työ vie paljon, mutta tarjoaa myös kokemuksia, joita ei siviilityössä koskaan voisi kokea.

Zero Dark Thirtyn lisäksi on tehty muitakin leffoja, jotka käsittelevät operaatio Neptune Spearia, mutta Kathryn Bigelowin versio aiheesta on tietääkseni ainoa oscar-voittaja. Jo Bigelowin aikaisempi menestysteos Hurt Locker onnistui kuvaamaan modernia sodankäyntiä käsittämättömän realistisesti, mutta samalla myös mukaansatempaavalla tavalla. Leffa pitää otteessaan ja siitä välittyy intensiivisesti epätoivoinen vimma, jolla OBL haluttiin saada löytää ja tappaa, jotta al-Qaidalta tuhottaisiin sen karismaattinen johtaja. Ilman erikoisjoukkoja opearaatio Neptune Spear ei olisi onnistunut, mutta Zero Dark Thirty kuvaa erinomaisesti miten valtavasti tiedustelutietoa tarvitaan, jotta edes varsinaista operaatiota voidaan ryhtyä suunnittelemaan sen toteuttamisesta puhumattakaan. Tiedustelu on usein vielä vaarallisempaa ja epäkiitollisempaa työtä kuin sotilaiden suorittamat operaatiot. 

Vaikka OBL saatiinkin lopulta tapettua, niin todellisuudessa yhdysvaltojen sekä sen liittolaisten toimet Irakissa ja Afganistanissa eivät ole tuhonneet al-Qaidaa. Päinvastoin tällä hetkellä ISIS on pelottavampi uhka kuin al-Qaida oli koskaan Bin Ladenin eläessä ja vaikka littouman joukot yrittävätkin vetäytyä lähi-Idästä, niin terrorismin vastaisen sodan loppua ei ole näköpiirissä. No Easy Day ja Zero Dark Thirty ovat kumpikin kunnianosoituksia miehille ja naisille, jotka vaaraantavat oman henkensä taistellakseen turvallisuutemme vuoksi.

Indie Anthems

Kukaan itseään kunnioittava musadiggari ei koskaan noteeraa kokoelmia samaan sarjaan artistien pitkäsoittoalbumien kanssa. Itse olen kuitenkin vuosien saatossa hankkinut levyhyllyyni suhteellisen paljon erilaisia kokoelmia monista eri syistä, mutta varsinkin 90-luvulla kokoelmat olivat edullisin tapa kartuttaa levykokoelmaa ja toisaalta ne mahdollistivat monipuolisesti eri musagenrejen kuuntelun. Taannoisella kesälomareissullani Prahassa maleksin Na příkopě-ostoskadun liepeillä ja huomasin mainoksen metrotunnelissa sijaitsevasta levykaupasta. Kokemusteni perusteella mielenkiintoisimmat kaupat sijaitsevat yleensä jollain tapaa epämääräisissä paikoissa, kuten metrotunneleissa, sisäpihoilla, tuulikaapeissa tms. Niimpä suuntasin portaitaita alas tunneliin ja melko mitäänsanomattomasta ovesta sisälle maanalaiseen levykauppaan. Sisällä minua odotti vaikeasti kuvailtava, mutta lähinnä uskomaton näky, jota en todellakaan olisi osannut odottaa. Valtava useaan maanalaiseen kerrokseen rakennettu kauppa sisälsi hyllymetreittäin cd:eitä, leffoja, vinyylejä. kuulokkeita, fanipaitoja ja yleensäkin kaikkea mahdollista musadiggailuun liittyvää kamaa. Alin kerros oli pelkästään vinyylilevyille, toiseksi alin etnolle ja muulle "ei niin mainstream"-kamalle. Ylimmät kerrokset olivat sitten volyymituotteille. 

Luonnollisesti tämänkaltaisissa kaupoissa iskee väkisinkin pieni tuskanhiki ja paniikki siitä, että mitä hittoa täältä oikein osaisi ostaa :) Aikani hyllyjä pläräiltyä käteeni osui tänä vuonna Sony musicin BBC:n kansainvälisellä Demonmusic levymerkillä julkaistu Indie Anthems kokoelma. Boksi sisältää peräti 5 cd:tä ja hyvin mielenkiintoisen sekoituksen modernia indiepoppia sekä vanhoja uuden aallon klassikoita vähän samaan tyyliin kuin mitä, monet Radio Helsingin Dj:t lähetyksissään soittavat. Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä, jotain lainattua... Brittiartistit ovat kokoelmalla tukevasti edustettuina, mikä sopii mainiosti itselleni, sillä olen viimeiset pari vuotta kuunnellut melko aktiivisesti lähinnä hieman vanhempaa brittipoppia ja rockkia. 

Jos kokoelmalta jotain kohokohtia pomisi, niitä voisi olla: Franz Ferdinandin Do You Want to, Kentin 747, Electric Sixin Danger! High Voltage, Hot Chipin Night & Day, Letfieldin Release the Pressure, Apollo 440:n Krupa, Letfield/Bambaataan Africa Shox jne. listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kokoelma on kuitenkin hämmentävän tasainen, mutta silti vaihteleva sekoitus eri aikakausien biisejä, jotka yhdessä muodostavat aivan loistavan soundtrackin hyvän kirjan taustalle tai vaikkapa kokkailuun.

Conan Barbaari

Iso-Arskan kulttiklassikko kultaiselta kasarilta oli eilen valintani perjantai-illlan viettoon. Tavallaan Conanissa olisi ainekset ihan oikeasti vakavasti otettavaksi klassikoksi, mutta sitten taas toisaalta ei nyt ehkä sentään. Loistavaa viihdettä se kuitenkin eittämättä on. Arskan esittämä Conan varttuu vanhempansa tappaneen miehen orjana, mutta ryhdyttyään tappelemaan kehässä gladiaattorityyliin hän saa takaisin vapautensa. No mitä seuraavaksi? Vaikea arvata, no ei oikeastaan. Conan vannoo kostoa ja alkaa huikea seikkailu, josta ei machoilua puutu. Basil Poledourisen säveltämä mahtipontinen ja osittain koominenkin soundtrack toimii mainosti. Kymmenisen vuotta sitten, eräs kaverini kaivoi kotibileissä yön pikkutunteita Conanin soundtrackin esille ja laittoi siitä hitaan balladin soimaan todeten, että tää on biisi, josta tytöt tykkää. Niimpä niin. :)

Bourne-trilogia

Harmaan viikonlopun piristykseksi päätin katsoa pitkästä aikaa Bourne-trilogian eli Paul Greengrassin ohjaamat leffat: The Bourne Identity, The Bourne Supremacy ja The Bourne Ultimatum. Ensimmäinen tuli valkokankaille 2002 ja varsinaisen trilogian päätös 2007. Hiljattainhan Robert Ludlumin kirjoihin perustuvaan meduusateema palasi taas valkokankaille, mutta uusin ei käsittääkkseni yllä Paul Greengrassin timantinkovien leffojen tasolle. Olen nähnyt leffat useita kertoja, mutta jokin niissä saa minut aina palaamaan yhä uudestaan niiden pariin. TIME-lehden parisen vuotta sitten julkaisemassa Special ops-kirjan viimeisessä luvussa käsitellään erikoisjoukkojen toimintaa kuvaavia leffoja ja Matt Damonin esittämä Jason Bourne on ansaitusti päässyt mukaan. 90-luvun loppupuolella eräät toimintaleffojen ohjaajat ja tuottajat tekivät mielestäni genrelle karhunpalveluksen keskittymällä liikaa näyttäviin erikoistehosteisiin ja unohtamalla realistisuuden täysin. Toki Bourne-leffoissakin on vauhdikkaita takaa-ajoja jne., mutta kokonaisuutena ne ovat kuitenkin suhteellisen realistisia ja antavat erikoisjoukkojen operaattorien toiminnan vainoharhaisesta maailmasta uskottavan kuvauksen. 

Matt Damonin esittämä Jason Bourne on upseeri, joka ryhtyy CIA:n salaisen testiohjelman vapaaehtoiseksi, tajuamatta täysin mistä kaikesta hän joutuu luopumaan ja miten rankkaa elämä vainoharhaisessa sekä synkkääkin synkempien salaisten operaatioiden parissa on. Paul Greengrass on mm. mainiossa Green Zone-leffassaan kritisoinut Yhdysvaltojen hallintoa ja erityisesti CIA:n toimintaa kuten hän tekee Bourne-leffoissakin. Jason Bourne eroa perinteisistä Rambon kaltaisista toimintasankareista siten, että hän ei pelkästään pullistele lihaksillaan tai ota hulluja riskejä huvikseen, vaan käyttää räjähtävää ja rujoa voimaa tarpeen tullen sekä pyrkii pysymään näkymättömissä ja askeleen vainoajiaan edellä. Bourne-leffojen realismia lisää myös se, että niissä ei kikkailla scifi-härvelillä, vaan modernia tietotekniikkaa hyödynnetään juuri siten, kuin sitä on mahdollistaa hyödyntää todellisuudessakin.

Bourne-leffoissa seikkaillaan niin Venäjällä, Goalla, Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Mielenkiintoisista tapahtumapaikoista syntyy tietty eksotiikka, mutta toisaalta ne osoittavat myös sen miten globaalissa yhteiskunnassa elämme ja miten tieto liikkuu hetkessä toiselta puolelta maapalloa satelliittien avulla. Kaikessa realistisuudessaan Bourne-leffat luovat jopa hieman pelottavan kuvan yhteiskunnastamme. Kaikkea on mahdollista valvoa ja isot pomot voivat lasiseinäisistä toimistoistaan käsin toteuttaa mitä häikäilemättömämpiä operaatioita missä vain. Toisaalta Leffat päättävä Mobyn Extreme Ways jättää itselleni aina hymyn huulille. Niin kauan kuin on elämää on toivoa paremmasta.

Nyt Kolisee

Okei, myönnetään, olen puoli vuotta myöhässä, mutta ei anneta sen häiritä. J. Karjalainen on niin itsestään selvä osa suomalaista radiopoppia, että olisi vaikea kuvitella suomigenreä ilman Karjalaista. Itselleni Karjalaisen tuotanto on kuitenkin aina rajoittunut radiosoittossa pyörineisiin kappaleisiin ja isoihin hitteihin. Viime kesän Flow-festareiden ohjelmaa tutkiessani olin hieman yllättynyt, kun spottasin Nyt Kolisee liven aikataulusta. Samaan aikaa Sin Cos Tan veti kuitenkin oman settinsä mustassa teltassa ja vanhana Jori Hulkkos-fanina suuntasin mustaan telttaan ja ehdin näkemään Nyt Kolisee livestä vain pari viimeistä biisiä. Viime kesänä isoksi hitiksi noussut Levyn avausraita Solesen ja Kosolan Miljoona vuotta (Meripihkahuone) ei sytyttänyt itseäni erityisemmin, vaikka kappaleessa ei sinänsä mitään vikaa olekaan. Jotenkin Solosen ja Kosolan versio oli niin samankaltainen kuin alkuperäinenkin J. Karjalaisen Meripihkahuonekin, etten sen pohjalta ruvennut tarkemmin selvittämään, että mikäs juttu tämä nyt sitten oikein on. Sattumalta kuuntelin koko levyn Spotifyista loppukesästä ja kokonaisuutena levy aukesikin sitten ihan eri tavalla. Suomalaisten räppäreiden kunnianosoitus J. Karjalaisen tuotannolle on Palefacen kiistämättömän ammattitaidon ansiosta erittäin huikea levy. Tarinan mukaan J. Karjalainen olisi maininnut Palefacelle miten hip hop- henkisiltä Et ole yksin-levyn taustat olivat kuulostaneet ja siitä se ajatus oli sitten lähtenyt. Levyllä ei ole oikeastaan mitään tiettyä kohokohtaa, joka olisi noussut suosikikseni, mutta ei myöskään yhtää huonoa täytebiisiä. Nyt kolisee on ennen kaikkea kokonaisuutena vahva näyttö suomigenren nykytilasta ja suomalaisten artistien kyvystä kehittää yhteistyössä ikään kuin yhteistä kansallista suomisaundia, jota J. Karjalaisen biisit kiistämättä ovat.

Spotify-linkki

Anders Adali - Rahaa rahaa rahaa

Mietin pitkään kehtaanko kirjoittaa Anders Adalin Rahaa rahaa rahaa kirjasta. Adalin häpeilemättömän röyhkeä kertomus siitä, miten hän jenginsä kanssa ryösti Suomen Pankin arvokuljetuksen Turussa 2007, on näet erittäin mielenkiintoista, mutta samalla myös eettisesti ja moraalisesti hyvin arvelluttavaa kirjallisuutta. Päädyin kuitenkin kirjoittamaan kirjasta, koska se herätti sekä ensimmäisellä lukukerralla, että nyt hiljattain lukiessani kirjan uudestaan ajatuksia, joista halusin kirjoittaa. Lisäksi nautin myös suuresti kyseisen kirjan lukemisesta, ja kun ajatusenani on kirjoittaa itselleni nautintoa tuottavista teoksista, niin tartuin tuumasta toimeen. 

Anders Adali kertoo, että hänen lapsuutensa oli täysin normaali, tosin hän eli materialistisessa yltäkylläisyydessä ja ymmärsi jo nuorena, että materialistisia tavoitteita on helpompi saavuttaa, jos ei noudata lakia. Uransa alkutaipaleella hän myös päätti, että hän ei halua, joutua kärsimään teoistaa ja tiedosti, mitä kiinnijäämisestä seuraisi. Niimpä Adali oli äärimmäisen varovainen ja teki myös rehellisiä päivätöitä, pitääkseen poliisin epäilyt poissa itsestään. Hän teki kavereidensa kanssa kymmenen vuotta arvokuljetusryöstöjä Ruotsissa jäämättä kertaakaan kiinni tai edes joutumatta poliisin kanssa tekemisiin. Adali suunnitteli ja toteutti huolellisesti ryöstöt niin, että riski jäädä kiinni oli mahdollisimman pieni. Esim. Suomen Pankin arvokuljetusryöstöä varten Adali kavereineen teki useita tiedustelumatkoja Suomeen ja he selvittivät yksityiskohtaisesti sisäpiiritietoa hyödyntäen, miten ryöstö kannattaisi toteuttaa. Kun kirjaa lukiessa tietää, että kyse ei ole fiktiosta (anakaan puhtaasti), niin jotenkin Adalin kertomus saa ihan erilaiset fiilikset aikaan, kuin fiktiivisten dekkareiden tai trillerien lukeminen.

Lakimies ja dekkaristi Jens Lapidus on kirjoittanut kirjan alkusanat ja niissä hän selittää miksi, rikollinen mieli kiehtoo niin monia rehellisiä ihmisiä. Adali antaa kirjassaan kuvan itsestään perheenisänä, joka teki rikoksia, jotta hänen perheensä voisi nauttia materialistisesta elämäntyylistä, mutta hän kertoo myös nauttineensa keikkojen suunnittelusta ja toteuttamisesta. Tavallaan hämmentävintä kirjassa onkin ehkä se miten hän onnistui yhdistämään normaalin perhe-elämän ja ryöstökeikat. Eräs parhaista armeijamuistoistani on "sissikeikka", jossa parin kaverin kanssa pukeuduimme siviilivaatteisiin ja yritimme tunkeutua erään leirin aikana eri yksiköiden asemiin. Jo pelkkä ajatus, että yrittäisimme tunkeutua pimeässä metsässä salaa vartiomiesten ohi toisten asemiin oli todella houkutteleva. Kyseisen keikan onnistuminen jääköön salaisuudeksi, mutta sen voin kertoa, että hauskaa oli :) Tuon muiston myötä voin kuvitella, miten huikeat fiilikset onnistuneen keikan jälkeen voi epäilemättä saavuttaa, mutta toisaalta kirjansa lopussa Adali kertaa, kuinka hän viimeiseksi suunnittelemansa keikan jälkeen lopulta jäi kiinni ja tiesi päätyvänsä vuosiksi vankilaan. Adalin tapaus osoittaa mihin äärimmäisyyksiin viety itsekkyys voi johtaa ja mitä sen seurauksena voi olla.

Heikki Kuula - Heijastuksia täydelliseltä rundilta

Viime aikoina päässäni on kyllä pyörinyt toinen toistaan huikeampia idiksiä jutuista, joista voisi kirjoittaa, Jostain syystä ideat eivät ole kuitenkaan konkretisoituneet, mutta tässä nyt olis taas vähän vuodatusta. Viime perjantaina julkaistiin virallisesti Heikki Kuulan tuorein pitkäsoitto, joka kantaa nimeä Heijastuksia täydelliseltä rundilta. Muutaman kerran levyä kuunneltuani, vaikutelmani ovat hieman ristiriitaiset ja hämmentyneet. Osa biiseistä on todellisia helmiä, joissa yhdistyvät nerokkaasti rimmaavät räp-lyriikat, rullaavat pop-sävellykset ja yleisesti hyvä meininki. Toisaalta taas avausraita Helsinginkatu ja sitä seuraava Rataraato ovat todella rujoja, jopa inhorealistisia biisejä, jotka eivät ehkä aivan istu kokonaisuuteen. Voi olla, että levylle on tietoisesti yritetty hakea erilaisia fiiliksiä ja siinä tapauksessa ratkaisu toki toimiikin, mutta itse olisin jättänyt ainakin Helsinginkadun pois levyltä, jolloin se olisi paljon tasaisempi kokonaisuus. 

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten muutama vuosi sitten löysin Monsp-labelin tuotannon, ja yhtäkkiä näin kotimaisen räppiskenen aivan eritavoin kuin olin sen aiemmin nähnyt. Teflon Brothersien kaksi ensimmäistä levyä olivat itselleni tuolloin todellisia voimasoittolättyjä ja diggasin niistä ihan kybällä. Teflonien kolmas levy sen sijaan ei sanottavammin sytyttänyt. Osa biiseistä oli toki ihan kuuneltavia, mutta kokonaisuutena levy oli aivan liian varman päälle tuotettua perushuttua ja siitä puuttui kaikki se särmä sekä patoutunut energia, jota Teflonien kaksi ekaa levyä pursuivat. Kuulan soololevyillä taas juuri popahtavat kappaleet ovat itselleni olleet niitä parhaita raitoja. Tuoreimmallakin levyllä esim. Iisan kanssa tehty kimppabiisi Pilvellä on todella jännä sekoitus Kuulan tylyä räpäytystä ja Iisan hentoa elektropoppia, mutta omaan makuuni yhdistelmä toimii todella hyvin. 

Levyltä on jo aikaisemmin julkaistu Rataraadon lisäksi sinkkuina myös päätösraita Ystävii sekä Ekstaasinappi. Ystävii ja Ekstaasinappi ovat olleet radio Helsingillä useiden deejiiden ahkerassa soitossa ja ne ovat mielestäni persoonallisia ja huolella mietittyjä, mutta silti helppoja moderneja pop-kappaleita, jotka toimivat omaan korvaani loistavasti. Joka tapauksessa pidän levyä ehkä syksyn kovimpana uutuutena ja tulen varmasti kuuntelemaan sitä jatkossakin. Myös Teflon Brothersit julkaisevat uuden levyn näillä näkymin 7.11 ja onkin jännä nähdä, miten bändin soundi tulee poikkemaan Heikki Kuulan soolomateriaalista vai onko kyseessä ikään kuin jatko-osa soololevylle. Aika näyttää.

Spotify-linkki

Ian Fleming - Erittäin salainen

Edustan koulukuntaa, joka pitää novelleja kirjallisuuden kuninkuuslajina. Monisataasivuisessa romaanissa kirjailija voi kuvata tapahtumapaikkoja ja henkilöhahmoja hyvinkin yksityiskohtaisesti, taustoittaen tapahtumien syitä sekä seurauksia, mutta novellissa on kyettävä tiivistämään kertomus muutamaan kymmeneen sivuun. Ian Flemingin tuotannosta novellikokoelma Erittäin salainen on ollut itselleni hyvin rakas teos jo 90-luvulta lähtien, kun aikoinaan luin sen ensimmäisen kerran. Sittemin olen palannut aina muutaman vuoden välein kirjan pariin. Alun perin kirja on julkaistu vuonna 1959 ja oma painokseni, jonka olen muistaakseni löytänyt jostain divarista on vuodelta 1995. Erittäin salainen sisältää viisi novellia, joissa Fleming on mielestäni onnistunut todella timanttisesti kiteyttämään James Bondin henkilöhahmon syvimmän olemuksen kirjan tarinoihin. Itselleni on ollut erittäin mieluista nähdä viime vuosina Daniel Craig uusissa Bond-leffoissa, koska Craig on roolissaan kunnioittanut Ian Flemingin alkuperäistä näkemystä Bondin henkilöhahmosta. Ian Fleming työskenteli itse toisen maailman sodan aikana Brittien laivaston tiedustelupalvelussa, joten hän saattoi kirjoittaa omien kokemustensa pohjalta, eikä hänen tarvinnut turvautua pelkästään mielikuvitukseensa tai toisen käden tietoon tiedustelualaan liittyen. 

Millainen Flemingin Bond sitten on? Hyvä kysymys, johon en osaa yhdellä sanalla vastata. Itse näen Bondin ennen kaikkea peribrittiläisenä vanhanaikaisena herrasmiehenä, jota on nyky-yhteiskunnan normien valossa helppoa pitää sovinistisena machona, mutta se on mielestäni väärä tulkinta. Toisaalta esim. Roger Mooren ja Pierce Brosnanin roolihamoissaan esittämä humoristinen naistenmies on ollut aina itselleni kovin vieras tulkinta. Sen lisäksi, että Flemingin Bond on brittiläinen herrasmies, on hän ehdottomasti myös kivenkova ammattilainen, joka kykenee koulutuksensa sekä kylmäverisen tilannehallinnan avulla selviytymään hengenvaarallisista tehtävistä. Flemingin Bond ei kuitenkaan suhtaudu elämään välinpitämättömästi, vaan ymmärtää tekojensa seuraukset, mutta nukkuu yönsä hyvin, koska kykenee perustelemaan tekonsa moraalisesti. Bond ei tapa tappamisen ilosta, vaan suojellakseen isänmaansa etuja. Luksuselämä on vain saavutettu etu, ei itsetarkoitus. 

Onko Bond sovinisti, vai ei? Kirjan nimikkonovellissa M:n ystäväpariskunta Havelockit surmataan Kuubaan paenneen entisen natsin toimesta. Bond saa tehtäväkseen toteuttaa viidakon lakia, koska muuten oikeus ei koskaan toteutuisi. Myös pariskunnan tytär on ottanut oikeuden omiin käsiinsä. Bond on ehdottomasti sitä mieltä, että hänen tulee miehenä toteuttaa tehtävä, mutta lopulta Judykin saa tehdä osansa. Kirjan viimeisessä novellissa on myös hyvin mielenkiintoinen asetelma, jossa Bond päätyy upporikkaan vaimoaan pahoinpitelevän öykkärin laivalle, muttta kun laiva palaa satamaan on matkustajia yksi vähemmän, kuin lähtiessä... En viitsi paljastaa enempää, mutta totean vain, ettei ainakaan kyseisen novellin perusteella Bondia oikein voi pitää sovinistina. Novellissa Lohdun kvantumi Fleming esittää hyvin mielenkiintoisen teorian ihmisten välisistä suhteista ja niiden dynamiikasta. Kaiken kaikkiaan Bond on tietyllä tapaa ristiriitainen ja mielestäni yksi aikamme eniten väärinymmärretyistä hahmoista. Flemingin kirjat, sekä romaanit, että novellit ovat silkaa timanttia, samoin kuin esim. Daniel Craigin tähdittämät uudet Bond-leffat. Sen sijaan valitettavan moni Flemingin kuoleman jälkeen kirjoitettu Bond-seikkailu ja -leffa olisi saanut kernaasti jäädä tekemättä. Erittäin salainen ja muutkin Flemingin teokset tarjoavat kuitenkin mahdollisuuden paeta hetkeksi viime vuosisadan puolenvälin maailmaan, joka tuntuu nykyään kovin eksoottiselta, viattomalta sekä nostalgiselta. 

Apulanta

Apis livenä kesällä -13 kauppatorilla.

En ole oikein koskaan osannut päättää miten suhtautuisin Apulantaan. Yleensä joko pidän jostakin bändistä tai sitten en pidä siitä. 90-luvulla Apulannnan ekat biisit eivät juurikaan tehneet minuun vaikutusta, enkä tuolloin erityisemmin pitänyt yhtyeestä, mikä on ehkä jossain määrin yllättävää. Esim. -98 Klamydia julkaisi 10-vuotis juhlalevynsä, joka oli tuolloin ehdottomasti yksi suosikkilevyistäni ja pidän siitä vielä nykyäänkin. Kyse ei siis ollut siitä, etteikö punk-rock olisi kiinnostanut. Voi olla, että jotenkin Apis vain oli liian vaikeaa. Tuolloin kuuntelin muutenkin suhteellisen yksinkertaista ja helppoa musaa. Suunnilleen noihin aikoihin törmäsin esim. ekaa kertaa The Clashin - London Calling biisiin, jota voitanee pitää yhtenä merkittävimmistä brittipunkin kulmakivistä. Se kuulusti tuolloin todella rouheelta ja menevältä, mutta esim. Led Zeppelin - Whole Lotta Love ei taas toiminut ollenkaan. Nykyään tuo junnaava progemammutti taas rokkaa ihan kybällä, kun taas London Calling on enää vain hyvä biisi muiden hyvien biisien joukossa. 

Mutta palatakseni Apikseen, niin edelleen osa bändin tuotannosta on joko radiossa totaallisen puhkisoittettua tai sitten en muuten vain voi sietää tiettyjä kappaleita. Viimeisen kahden vuoden aikana olen nähnyt Apulannan kahdesti livenä ja kumpikin keikka on todistanut, että Apis on ehdottomasti Suomen kovimpia livebändejä. Jotenkin biisit, jotka eivät radiossa tai kotikuuntelussa kolahda millään tavoin, syttyvät livenä aivan ennnen kokemattomalla tavalla eloon. Apulannan levyistä minulla ei ole mitään tiettyä suosikkia, koska kaikilla levyillä on yksi tai kaksi hyvää biisiä, joista tykkään ja sitten niitä, joista en erityisemmin välitä. Viikonloppuna sain kuitenkin vihdoinkin tehtyä Spotifyihin Apis-soittolista, jolle keräsin omia suosikkejani tuoretta kokoelmalevyä hyödyntäen. Minulla on ollut jo ainakin puolitoista vuotta ajatuksena tehdä Apis-lista, mutta nyt siis vihdoinkin sain sen toteutettua. Lopuksi mainittakoon vielä, että Toni Wirtasen Vain elämää - jakso oli ensimmäin ja kenties viimeinen jakso kyseisestä ohjelmasta, jonka olen miltei kokonaan katsonut :) Ei sillä, ettenkö arvostaisi artistien versioita toistensa kappaleista, mutta jotenkin koko tosi TV-ajatuksena sotii konservatiivista arvomaailmaani vastaan. 

Apulannan lisäksi itselläni on viha-rakkaussuhde spotifyihin. Se helpottaa musadiggailua valtavasti ja tuskin olisin koskaan ilman spotifyita ryhtynyt tekemään itselleni Apis-soittolistaa. Kuitenkin kaipaan suunnatomasti sitä fiilistä, joka syntyi kun matkusti ensin haisevalla bussilla puoli tuntia stadin keskustaan ja sitten räntäsateessa rämpi pari tuntia pitkin keskustaa levykaupasta toiseen, kunnes lopulta teki jonkun huikean löydön, joka pelasti pienen shoppailijan päivän. Onhan se toki huomattavasti helpompaa istua kotona nojatuolissa läppäri sylissä ja luurit korvissa ja diggailla rajattomasti musaa kympin kuukausimaksulla. Mutta se fiilis... :) Luopuisinko spotifyista, jos voisin palata takaisin ysärille? En todellakaan. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että maailman ei kuulu olla täydellinen. Asiat, joita voi sekä vihata, että rakastaa, tekevät elämästä elämisen arvoisen, olipa kyse bändeistä tai sovelluksista.

Niin se soittolista:
Apis-lista

The Equalizer - Oikeuden puolustaja

Eilen kävin sitten vaihteeksi leffassa. Antoine Fuquan uusintä pätkää tähdittää Denzel Washington, joten ennakko-odotukseni olivat aika korkealla. Itselleni kovin Fuquan ohjaama leffa on jo pitkään ollut huikea Traning Day vuodelta 2001. Jo tuolloin Denzel Washingtonin uskottavuus oli jo kovalla tasolla ja yhteistyö Fuquan kanssa toimi ilmeisen hyvin. Korruptoituneen undercover-poliisin rooli oli todella nautittavaa katsottavaa ja Washington selvästikin nautti pahan pojan roolistaan. The Equalizerissa asetelmat ovat toisin päin. Robert McCall (Denzel Washington) on huolestunut kansalainen, joka saa tarpeekseen venäjän mafian röyhkeydestä sekä Bostonin poliisin keskuudessa vallitsevasta korruptiosta. Kun Man on Fire - Koston liekki ilmeistyi vuonna 2006 ajattelin, ettei Denzel Washington voi enää uskottavasti kovempaa roolia tehdä, sillä alkaahan miehellä olla jo ikää toimintaleffojen sankariksi. Olin väärässä. The Equalizerissa Fuqua ja Washington onnistuvat luomaan vääjäämättömästi ja tyylikkään vähäeleisesti huikean tunnelman. Venäjän mafiaa ja Bostonin poliisia vastaa käynnistyvä yhden miehen sota tuntuu täysin älyvapaalta ja jo ennakkoon tuhoon tuomitulta, mutta kun Washington McCallin roolissa ryhtyy jakamaan oikeutta, niin tarina vie mennessään ja  pitää otteessaan loppuun asti. 

Jerry Bruckheimer ja kumppanit lähes tuhosivat vuosituhannen vaihteen paikkeilla aidosti uskottavan toimintaelokuvan genren, mutta onneksi Antoine Fuquan kaltaiset ohjaavat ovat ymmärtäneet, ettei erikoistehosteilla kikkailulla koskaan voi korvata Denzel Washingtonin kaltaisten näyttelijöiden karismaa. Toivottavasti myös tälläisiä toimintaleffoja tullaan tekemään jatkossakin. 

Traileri

Kvinden i buret - Vanki

Kirjoitin alkuviikosta lukeneeni Jussi Adler-Olsenin Metsästäjät, joka toinen "Osasto Q"-kirja. Lopetin tuolloin toteamukseen, että ehkäpä palaan vielä Osasto Q:n pariin. Enpä tuolloin arvannut, että se tapahtuisi jo samalla viikolla. Sähköpostiini napsahti yhteen ilmaiseen leffastreemaukseen oikeuttava arvokoodi ja kun klikkasin firman saitille, niin ensimmäisenä etusivulla oli Kvinden i buret eli suomeksi Vanki. Siis leffa, joka perustuu Adler-Olsenin sarjan ensimmäisen kirjaan. Olisi ollut kohtalon ivaa valita joku toinen leffa ja kun ärsyttävän sitkeä flunssakaan ei ole vielä kokonaan ohi, niin eihän siinä muutakaan voinut kuin ottaa mukavan asennon sohvalla sekä napauttaa leffan pyörimään. Kun on ensin lukenut kirjan ja sitten katsoo leffan, niin ekaksi tsekkaan aina henkilöitä ja tapahtumapaikkoja sillä silmällä, että miten ne eroavat kirjan pohjalta kuvittelemistani. Tässä tapauksessa päähenkilö Carl Mørck (Nikolaj Lie Kaas) oli leffassa jotenkin paljon edustavampi kuin olin ajatellut. Muuten leffa oli uskollinen kirjalle, mutta kyseessä oli kuitenkin ainakin näin suomalaisittain tarkasteltuna erittäin tyylikäs ja moderni trilleri, joka toimisi epäilemättä varsin hyvin vaikka kirjaa ei olisi lukenutkaan. 

Ashes to Ashes

Brittien yleisradioyhtiö BBC on tunnettu laadukkaista tuotannoistaan, mutta BBC:n sarjat ovat poikkeuksetta niin totaalisen peribrittimeininkiä, että niistä täytyy nauttia kohtuullisina annoksina. Muuten seuraa väistämättä yliannostus brittikulttuuria, tai siis näin ainakin omalla kohdallani. Vuonna 2008 päivänvalon näki Life on Mars - sarjan jatko-osa Ashes to Ashes. Viime viikolla vietin viimeistä kesälomaviikkoani maalla "mökillä" ja aikani kuluksi päätin pitkästä aikaa katsoa sarjan ekan tuotantokauden. 

Sarjan konsepti on melko hämmentävä. Rikostarkastaja Alex Drake (Keeley Hawes) joutuu ammutuksi ja vaipuu koomaan sekä vuoteen 1981. Hän joutuu sopeutumaan elämään ilman modernia teknologiaa ja ennen kaikkea sietämään esihistoriallisia kolleegojaan sekä super machoa cowboy rikosylitarkastaja Gene Huntia (Philip Glenister). Normaalisti suhtautuisin tälläiseen epämääräisesti science fictioon viittaavaan aikamatkailuun hyvin skeptisesti, mutta kun kyseessä on aikamatka kultaiselle kasarille ja BBC:n laadukkaasti toteuttamana, on lopputulos erittäin herkullista sekä viihdyttävää tv-draamaa. Oivallisesti käytetty musiikki ja korostetusti esiin tuotu kasarimeininki osuvat omaan makuuni erinomaisesti. Sarjan juoni on melko kevyttä perushuttua, mutta jotenkin kokonaisuus on kuitenkin hämmästyttävän tasapainoinen ja kohtuuden rajoissa pysyvä, siten, että kasarifiilistely ei karkaa komedian puolelle. 

Omasta levyhyllystäni löytyy myös kaksi Ashes to Ashes soundtrackiä. Sarjaa on kaiken kaikkiaan tehty kolme tuotantokautta, joten toki niihin varsin kattava setti mahtuu musaakin. Soundtrackit on koottu mielestäni melko hyvää makua osoittaen ja vain hieman ylikorostuneesti brittisoundin suuntaan. Useinhan kasarikokoelmissä on muutama huumoribiisi, jotka pilaavat kokonaisuuden, mutta omaan makuuni sopivasti post punkia, kasaridiscoa ja pop hittejä yhdistelevät levyt yksinkertaisesti rokkaavat. Levyissä on hienot pahvikannet ja yksi sarjan kohokohdista - punainen Audi Quatro. Kohokohtina voisi mainita Visagen Fade to Greyn, joka sarjassa todella hienossa discokohtauksessa. Muita kovia ovat mm. Duran Duran - Girls on Film, Ultravox - Vienna, Phil Collins - In the Air Tonight, The Specials - Rat Race ja Blondie - Atomic.  

Jussi Adler-Olsen - Metsästäjät

Loman aikana tuli lukaistua toinen osa osasto Q:n seikkailuja eli Jussi Adler-Olsenin Metsästäjät. Kävin elokuussa ostamassa Prahan kartan Suomalaisesta lomareissuani varten ja Metsästäjät oli sopivasti tiskillä tyrkyllä alehintaan, joten nappasin sen matkalukemiseksi. Sarjan ensimmäinen osa oli omaperäinen trilleri Vanki, jossa komisario Carl Mørck onnistui ratkaisemaan viime hetkellä koko Tanskaa kuohuttaneen rikosdraaman. Tällä kertaa alkuasetelma on samantapainen. Sattumanvarasilta tuntuvat yksittäiset tapahtumat nivoutuvat huikeaksi vyyhdiksi, joka väistämättä herättää lukijan pohtimaan, että ei kai näin voisi todellisuudessa tapahtua, vai voisiko sittenkin. Oma kirjahyllyni pursuaa ns. pohjoismaista dekkarikirjallisuutta ja tavallaan tekisi mieli niputtaa Adler-Olsenin osasto Q samaan sarjaan. Jotenkin Adler-Olsenin kirjat ovat hyvällä tavalla niin nyrjähtäneitä, että ainakaan äärirealistisiin ruotsalaisiin teoksiin, niitä ei voi kuitenkaan suoraan verrata. Ehkäpä Adler-Olsenin Tanska-vaikutteet ovatkin genren kaivattu seuraava evoluutioaskel, sillä itse olen jo hieman kyllästynyt ruotsalaisten dominointiin ja heidän tyylilajinsa alkaa olla jo niin läpikoluttu, ettei toistolta voida enää välttyä.Todennäköisesti tulen vielä jatkossa palaamaan osasto Q:n seikkailuhin.

The Unit - Kasvottomat sotilaat

Jep, eli jatkanpa siitä mihin eilen lopetin. Vuosina 2006-2009 kuvattiin (Eric L. Haneyn kirjaan perustuva) The Unit - Kasvottomat sotilaat tv-sarjaa neljän kauden verran. Hollywood on viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana tuottanut lukuisan määrän sotilastoimintaan liittyviä leffoja ja sarjoja. Miksi The Unit ansaitsee nousta esiin tuosta joukosta? Mielestäni monestakin eri syystä. The Unit käsittelee Delta Forcea, josta ei kovin montaa leffaa ole tehty. Eric L. Haney on ollut mukana tv-sarjan käsikirjoitusta tehtäessä ja yksikön tehtävät ovat hyvin monipuolisia monipuolisia sekä mielenkiintoisia. Parasta on kuitenkin realismi. 

 

Tehtävien suunnittelu ei ole helppoa eikä yksinkertaista. Jokaista yksityiskohtaa mietitään ja tehtäviä harjoitellaan etukäteen mahdollisuuksien mukaan. Kyse ei ole varsinaisesti mistään erikoistehosteilla rämistelystä ja pelkästä toiminnasta, vaan osa tehtävistä epäonnistuu ja usein näyttävän toiminnan sijasta olennaista on toteuttaa tehtävä mahdollisiman huomaamatta. Sarjassa kuvataan mielestäni varsin hyvin myös sitä, miten vaikeaa vaarallisen sekä huippusalaisen työn ja normaalin elämän yhteensovittaminen on. Monissa entisten erikoisjoukkojen jäsenten kirjoissa korostetaankin juuri tätä osa-aluetta, johon ei voi kouluttautua tai valmistautua. Operaatiot ja komennukset alkavat ja loppuvat tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin, mutta kotiin palatessa sotilaan täytyy kyetä unohtamaan työnsä ja sopeutua siviilielämään. Myös perheenjäsenet joutuvat kärsimään ja yksikkö on käytännön syistä oma pieni yhteisönsä, jossa eläminen vaatii uhrauksia puolin ja toisin.

Eric. L Haneyn oma aktiivipalvelus yksikössä sijoittui 80-luvulle ja tv-sarjan tapahtumat ovat 2000-lukua, sillä erotuksella, että Irakilla ja Afganistanilla ei ole niin suurta roolia kuin todellisuudessa lienee ollut. Mielestäni sarjan tapahtumien sijoittaminen nykyaikaan on onnistunut ratkaisu. Voi hyvinkin olla, että ne eivät ole niin realistisia, kuin 80-luvulle sijoitetut tapahtumat olisivat voineet olla, mutta kokonaisuutta ajatellen ratkaisu on onnistunut. Sarjan neljä tuotantokautta muodostavat mainion draaman kaaren. Tapahtumat eivät etene liian nopeasti, mutta eivät kuitenkaan junnaa paikallaan. Neljännen tuotantokauden loppuhuipennus on ehkäpä hieman liian dramaattinen, mutta toisaalta yksikön toimintaympäristössä mitään ei tapahdu sattumalta eivätkä asiat välttämättä ole siten, kuin voisi ensivaikutelman perusteella olettaa. Epäilemättä näin on todellisuudessakin. Sarja on mainiota viihdettä aihepiiristä kiinnostuneille, mutta myös kunnianosoitus erikoisjoukoille.

Eric L. Haney - Inside the Delta Force

Eric L. Haney on eläkkeellä oleva entinen Yhdysvaltain erikoisjoukkojen aliupseeri (Command Sergeant Major, joka on korkein aliupseerin arvo) ja kirjassaan hän on kertonut oman tarinansa siitä, miten hänestä tuli Delta Forcen operaattori sekä millaista oli palvella jenkkiarmeijan terromisminvastaisessa erikoisyksikkössä. Kirja jakautuu kolmeen osaan siten, että aluksi Haney kertoo siitä, miten hän tuli valituksi Delta Forceen, sen jälkeen siitä miten vastaperustetun erikoisyksikön kouluttautuminen toimintavalmiutuuteen tapahtui sekä lopuksi eräistä operaatioista, joissa hän oli mukana 80-luvun aikana. Itse löysin ensin The Unit tv-sarjan, joka on Suomessakin pyörinyt telkkarissa ja joka perustuu Haneyn kirjaan. Aion kirjoittaa myös tv-sarjasta, mutta päätin käytännön syistä jakaa The Unit:in käsittelyn kahteen osaan ja aloittaa Haneyn kirjasta. Kirja kiinnosti minua kahdesta eri syystä. Ensiksikin kiinnostukseni military-juttuihin, on aina kulminoitunut erityisesti erikoisjoukkoihin, ehkäpä siksi, että ne edustavat modernin sotilastoiminnan keihäänkärkeä ja toisaalta erikoisjoukot vain ovat kaikessa salaperäisyydessään äärimmäisen kiehtovia. Toiseksi Haneyn kirja sukeltaa lähihistoriassa itseäni suuresti kiinnostavaan ajanjaksoon eli 80-luvun tapahtumiin tuolloisissa maailman kriisipesäkkeissä. 

Eversti Charlie Beckwith perusti Delta Forcen 70-luvun lopussa. Uuden erikoisyksikön kehittäminen toimintakykyiseksi iskujoukoksi ei tietenkään tapahtunut yhdessä yössä. Pelkästänään yhdysvaltojen armeijalla oli jo tuolloin Vihreät baretit ja Ranger-joukot, muiden aselajien erikoisyksiköistä puhumattakaan. Miksi sitten Delta Forcea tarvittiin? Eversti Beckwithin lisäksi myös muutamat muut tahot olivat havainneet, että millään armeijan, poliisin tai muiden valtion virastojen osastoilla ei ollut kykyä reagoida uudenlaisen terrorismin aiheuttamiin uhkiin. Poliisien erikoisyksiköt kykeninät toimivaan vain paikallisesti ja sotilasyksiköt oli koulutettu toimimaan sotilaita vastaan jne. Eric L. Haneytä on kritisoitu siitä, että hän tituleeraa itseään Delta Forcen perustajajäseneksi ja ottaa liikaa kunniaa itselleen. Haneyn kuvaus siitä miten erikoisyksikön jäseneksi tullaan ja miten uutta yksikköä kehitettiin vastaamaan uudenlaisiin terrorismiuhkiin on kuitenkin hyvin mielenkiintoista luettavaa. Kokeneiden ammattisotilaiden oli opittava ajettelemaan kuten terroristit, heidän oli kyettävä toimimaan itsenäisesti tai pienissä ryhmissä ja hetkeäkään ei ollut hukattavana, koska esim. lentokonekaappauksista oli tullut 70-luvulla terroristeille tehokas toimintapa hankkia näkyvyttä omalle aatteelleen. 

Moderni teknologia on mullistanut tavallisen elämämme lisäksi myös perusteellisesti modernin sotilastoiminnan. Silti yhä edelleen nykyiset erikoisyksiköt käyttävät samantapaisia organisaatio-rakenteita sekä tiettyjä perustaktiikoita kuin esim. 80-luvulla Delta Force ja brittien SAS. 2000- luvun aikana Afganistanissa ja Irakissa Erikoisjoukot olivat hyvin merkittävässä roolissa, kun vihollisen rintamalinjaan ei voinut iskeä perinteisin menetelmin, koska viholliset piiloutuivat tavallisten ihmisten joukkoon ja ainoa tapa jolla heihin pääsi käsiksi, olivat yölliset iskut tiedustelutietojen perusteella siviilikohteiden keskelle. Uskallan väittää, että vaikka terrorismin vastainen sota ei tule koskaan terrorismia kitkemään pois, niin ilman Delta Forcen kaltaisia erikoisyksiköitä länsi-Eurooppa ja Yhdysvallat olisivat huomattavasti turvattomampia paikkoja kuin ne nykyään ovat. Pitkällä aikavälillä terrorismin poistaminen edellyttää aidon demokratian edellytysten luomista valtioihin, joissa demokratiasta voidaan vasta haaveilla, mutta ennen kuin diplomaatit ja muut valtioiden päämiehet onnistuvat maailman rauhan parissa, niin Delta Forcelle tulee riittämään töitä.

Frank Miller's Sin City: A Dame to Kill For

 

Tätä on odotettu vuosia. Vihdoinkin Frank Miller ja Robert Rodriguez ovat jälleen yhdessä luoneet visuaalisen mestariteoksen, jota on saatu jo odotella vuonna 2005 ilmestyneen ensimmäisen Sin City filmatisoinnin jälkeen. Alunperin minulla oli ajatuksena mennä jo eilen katsomaaan 3D-versio, mutta laiskuuttani ja saamattomuuttani, siirtyi leffailta täksi päiväksi sekä minun oli tyytyminen perinteiseen 2D-versioon. Tänään on kuitenkin satanut koko päivän ja jotenkin syksyinen sade sekä pimeys virittivät täksi illaksi juuri oikeanlaisen tunnelman Sin Cityä varten. Häpeäkseni täytyy myöntää, etten ole koskaan tutustunut Frank Millerin sarjakuviin, joihin Sin City perustuu, mutta kyllä leffoista voi nauttia, vaikkei sarjakuvia tuntisikaan. 

No oliko Sin City: A Dame to Kill for kaiken ennakkohypetyksen arvoinen? No olihan se. Leffa oli visuaalisesti aivan yhtä upeaa silmäkarkkia kuin ykkösosakin ja en edes lähde vertaamaan näitä leffoja mihinkään muuhun, koska mielestäni sopivia vertailukohtia ei ole. Mustavalkokikkailu ja tyylikkäät efektit ovat jotain niin ainutlaatuista, että niitä on kaikessa tyylikkyydessään vaikeaa edes yrittää sanoin kuvailla. Juonen kannalta ylikorostunut järjetön väkivalta on esitty visuaalisesti niin hienosti ja juuri sopivan läskisti vedettynä, että se sopii leffan fiilikseen kerrassan mainiosti. Jessica Alba stipparina on jo ajatuksena aivan huikea ja Mickey Rourke sekä Bruce Willis kuuluvat luonnollisesti asiaan. Avaa näytellyt Eva Green jätti kuitenkin tällä kertaa Jessica Alban nuolemaan haavojaan ja mm. The Unit - tv-sarjasta tuttu Dennis Haysbert Manuten roolissa oli kerrassaan erinomainen. Vanhat starat tekivät hekin toki hyvää laatutyötä, mutta Eva Green onnistui herkullisessa roolissaan mielestäni parhaiten. Sin Cityä ei voi suositella aivan kenelle tahansa. Oikeastaan mitään leffaa, jota olen blogissani käsitellyt ei voi kukkahattutädeille esittää, mutta varsinkaan ei Sin Cityä. Syntien kaupunki turmelee jokaisen...

Trailer

Flow

Flow tuli ja meni ja nyt on aika muistella, että mitä kaikkea tuli viikonloppuna nähtyä sekä koettua. Aloitin leppoisan Flow-lauantain RBMA-takapihalta, jossa Didier pyöritteli varsin hämmentävää, mutta sinänsä oikein maukas settiä levareiden takana. 

RBMA-takapiha

Groteskin hampurilaisen jälkeen kävin tsekkaamassa päälavalla esiintyneet Scandinavian Music Groupin ja Manic Street Preacherseja. SMG:n setti oli ehkä omaan makuuni vähän vaisuhko, mutta hienot videot tekivät setistä audiovisuaalisen musiikillisen seikkailun, mikä lienee ollut tarkoituskin ja hieman yllätyin itsekin, että katsoin koko keikan loppuun asti. Manic Sreet Preacherseihin, kuten SMG:henkin olen tutustunut lähinnä radiosoiton kautta ja en oikein tiennyt mitä odottaa. Bändi hieman yllätti energisyydellään ja rock-meiningillä. Brittirockiin voi aina luottaa. 

Manic Street Preachers

Little Dragon ei oikein auennut ja James Holden oli lievä pettymys. Odotin Holdenilta deepimpää ja tyylikkäämpää soundia, mutta setti olikin lähinnä Detroit-teknohenkistä pärinää.

Lauantai-illan kruunasi kuitenkin, ehkä eniten odottami keikka: Kavinskyn Outrun live. Kavinsky lunasti odotukset ja sinisessä teltassa vallitsi todella huikea tunnelma koko keikan ajan. Upea valoshow, mieletön fiilis ja hienoa musaa - absoluuttista parhautta. :)

James Holden

Valot

Kavinsky

Sunnuntaina Iisan raikas elektropop teki tehtävänsä päälavalla. Iisa vitsaili keikan aikana, että juuri ja juuri kolme ihmistä mahtuu Flow:n päälavalle, mutta mielestäni päälava oli kuitenkin perusteltu valinta, sillä jotenkin nätti auringonpaiste ja ulkoilma sopivat tunnelmaan paljon paremmin, kuin hikinen ja pimeä teltta.

 

 

Iisa

Tiivistämöllä Gim Kordon otti tilan haltuun ja taas bändi sekä klubimainen tiivistämö sopivat loistavasti yhteen. Aleksi Pahkala hehkutti, että "Tää on meidän viidestoista keikka ja eka festarikeikka", mutta rumpali korjasi "Toka, oltiin me Kuudes aisti-festareillakin. :D "Noh, Ei oo helppoo, mut ei jaksa välittää..."

Sin Cos Tan...

eli Jori ja Juho

Uuden levyn julkaissut Sin Cos Tan juhlisti levyn julkaisun lisäksi myös sitä, että kuulemma tasan kaksi vuoltta sitten oli ollut eka keikka. Missäpä muuallakaan kuin mustassa teltassa :D Itselleni eniten Hulkkosen tuotannosta kolahtaa edelleen vuoden 2002 Sunglasses at night-hitti, mutta onhann miehellä toki merittejä vaikka muille jakaa. Juhon toisen projektin Villa Nahin ekaa levyä olen kuunnellut aina silloin tällöin ja se kolahtaa kyllä todella hyvin. Parhaimmilla Sin Cos Tan on mielestäni melko nopeissa ja kasarihenkisissä biiseissä. Keikan slovarit sen sijaan eivät itselleni oikein pudonneet. 

Röyksopp

Blood Orange veti toisena biisinä sen minkä halusin kuullakin ja jallupullien sekä RBMA-fiilistelyn jälkeen löysin itseni sinisestä teltasta Röyksoppin keikalta. Joskus vuonna 2005 kuuntelin todella paljon Röyksoppia, mutta nyt en ole oikeastaan vuosiin bändiä aktiivisesti seurannut. Meninkin keikalle melko pienin ennakko-odotuksin, mutta Royksopp veti todella huikean keikan. Sinisessä teltassa oli hikinen, mutta aivan mahtava fiilis, kun jengi hyppi kädet ilmassa biisi toisensa perään :D Outkast oli no... Outkast eli Ms.Jackson, He'ya ja So fresh, so clean. Hetkittäin tuntui, että videoscreeni oli keikan parasta antia. Toisaalta Ms. Jackson on itselleni ollut ja on vieläkin niin iso biisi, että olihan pakko kuulla livenä. 

Outkast

Lopuksi kävin vielä Tiivistämön puolella tsekkaamassa Jaakko Eino Kalevin. Flexible Heart taisi olla neljäs tai viides biisi ja se oli aivan käsittämättömän upea lopetus Flow:lle. Vielä tänäänkin huomasin hyräileväni pitkin päivää: "You don have to say, that you love me, just show, how flexible You are..." :D

Jan Guillou - Tyttäresi tähden

Joskus 90-luvun puolenvälin paikkeilla olin koulutieni alkutaipaleella ehkäpä ala-asteen kolmalle tai neljännellä luokalla. Olin tuolloin lukenut jo useita Ian Flemingin James Bond - kirjoja, ja sitten löysin isäni kirjahyllystä Jan Guilloun Ulkoisen vaaran uhatessa. Kyseinen suomenkieleinen versio on ilmestynyt 1992 ja se on Carl Hamiltonista kertovan kirjasarjan neljäs osa (Kolmas suomennettu). Muistan elävästi kuinka jännittävältä pikkupojasta tuntui lukea Ruotsin "James Bondin" seikkailuista. Guilloun kirjojen päähenkilö Carl Hamilton on Ruotsin laivaston upseeri (James Bond on brittilaivaston upseeri) ja hän työskentelee Ruotsin turvallisuuspoliisissa SÄPO:ssä, joka on tavallaan Ruotsin vastine brittien sotilastiedustelupalvelulle. Ulkoisen vaaran uhatessa on ehkä jäänyt niin vahvaksi muistoksi itselleni siksi, että se toi käsitykseeni myyttisestä "viitta ja tikari" -maailmasta pohjoismaisen ulottuvuuden, joten ymmärsin, että tiedustelupalveluiden agentit eivät toimi vain keski-Euroopassa, vaan myös täällä pohjoisessa. Tietenkään tiedustelupalveluiden agenteilla ei ole todellisudessa lupaa tappaa, ainakaan muuten kuin itsepuolustustarkoituksessa, eivätkä todelliset operaatiot ole niin hohdokkaita kuin kirjoissa ja leffoissa. 

Myöhemmin pidin pitkään Jan Guillouta vain Ruotsin vastineena Tom Clancylle. Toimintakirjailijana, jolla oli yksi mestariteos ja sen jälkeen useita uudelleenlämmittelyjä, joissa toistetaan vanhaa ideaa yhä uudelleen ja uudelleen. 2000-luvun alussa Guilloun Ristiretki-sarja suomennettiin ja sen luettuani arvostukseni Guilloun tuotantoa kohtaan nousi aivan uudelle tasolle. Temppeliritari Arn Magnussonista ja Ruotsin kuningaskunnan syntyhistoriasta sekä temppeliritarien taisteluista lähi-Idässä kertova sarja on yksikertaisesti huikea timantti. Ennen kaikkea Hamilton-kirjoihin verrattuna Ristiretki-sarja osoittaa Guilloun monipuolisuuden ja taidon taustatutkimuksen tekemiseen. Itse olen aina ajatellut jotenkin niin, että kuka tahansa kykenee kirjoittamaan ajasta, jossa on itse elänyt, mutta on huomattavasti haastavampaa sijoittaa tapahtumia satojen vuosien takaiseen aikaan siten, että tarina on uskottava. 

No mennäämpä sitten itse asiaan. Alun perin vuonna 2008 julkaistu Tyttäresi tähden on uskomaton sillisalaatti tai sekametelisoppa, johon on sekoitettu kaikki mahdolliset terrorimiin liittyvät teemat, joita syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen on mediassa käsitelty eli Palestiinasta Pakistaniin. Carl Hamilton on uskottamattomien seikkailuidensa jälkeen maanpaossa Venäjällä pääministeri Vladimir Putinin vastentahtoisena vieraana ikään kuin Edward Snowden on käsittääkseni tällä hetkellä. SÄPO:n kuulusteluosaston päällikön tytär kidnapataan kostoksi keskellä päivää puistosta, kun fundamentalistit ovat hermostuneet iltapäivälehden haastattelun aiheuttamasta mediakohusta. Hamilton ja entinen Ranskan Muukalaislegioonan eversti, joka sattuu olemaan kidnapatun tytön isä, ottavat oikeuden omiin käsiinsä ja loppuratkaisu on täynnä alan kliseitä. Kokonaisuutena Tyttäresi tähden pysyy kuitenkin yllättävän hyvin kasassa ja rivien välistä löytyy myös hieman realismia sekä tarkkanäköisiä huomioita yhteiskunnastamme. Jos lievä liiottelu ja jenkkityylinen mahtipontisuus ei häiritse liikaa, niin kirja on varsin nautittavaa luettavaa. Suosittelen kuitenkin tutustumaan aikaisempiin Hamilton-kirjoihn ensin, jos ne eivät ole entuudestaan tuttuja.

Huuliharppukostaja / Once a upon a time in the west

En todellakaan ole mikään westernien suurkuluttaja tai asiantuntija, mutta toki alan klassikot leffahyllystäni löytyvät. Kesähelteiden helliessä on mukavaa nauttia vaikkapa viileästä ohrapirtelöstä ja kunnon länkkäristä. Sergio Leone tunnetaan ehkä parhaiten legendaarisesta Dollari-trilogiasta, jossa Clint Eastwood on "Man with no name" myyttinen pyssysankari, joka ei paljoa puhu, mutta ampuu sitäkin tarkemmin. Dollari-trilogia ansaitsee kuitenkin kokonaan oman blogitekstinsä, joten ei siitä toistaiseksi enempää. Dollari-trilogian jälkeen vuonna 1968 päivänvalon näki Once a upon time in the west eli ytimekkäästi suomennettuna Huuliharppukostaja. Leffan suomenkielinen nimi on varsin kuvaava, sillä huuliharppua soittava pyssysankari on tällä kertaa leffan "Man with no name". Noin kymmenisen vuotta sitten vanhoja Ennio Morriconen länkkärisoundtrack-levyjä uudelleenjulkaistiin cd:llä ja omasta kokoelmastai löytyy mm. Huuliharppukostajan soundtrack, joka on varsin mainio. Itse asiassa alunperin kiinnostuin spagettiwesterneistä nimenomaan Ennio Morriconen huikeiden sävellysten takia.  

Soundtrackin takakannessa on leffan pääosien esittäjien piirroskuvat ja seuraaavat lauseet: "There were three men in her life. One to take her... one to love her - and one to kill her." Leffan dvd-kotelossa puolestaan kerrotaan, kuinka elokuvan rytmityksellä pyrittiin luomaan vaikutelma viimeisistä henkäyksistä. Aika deeppii settii. Nykypäivän toimintaleffoihin verrattuna Leonen vähäeleinen ja hidas tyyli on ainakin itselleni lähinnä rentouttavaa. Olen lähes totaalisen kyllästynyt turboahdettuihin toimintapätkiin, joissa vain kikkaillaan erikoistehosteilla. Yksinkertainen on kaunista. Vähemmän on enemmän. Ei tarvita kuin Morriconen musiikki, autiomaa ja kuudestilaukeva. Ne riittävät jännityksen aikaansaamiseksi ja eeppinen tarina tempaa katsojan mukaansa.

Khaled Hosseini - Tuhat loistavaa aurinkoa

Minun on jo vuosien ajan pitänyt tutustua Khaled Hosseinin tuotantoon, mutta jostain syystä se on aina vain jäänyt ajatukseksi. No parempi myöhään, kuin ei ollenkaan. Suomalaisen kesäpokkarialesta mukaani tarttui nimittäin Tuhat loistavaa aurinkoa ja se oli juuri niin hyvä, kuin lukuisten lukemieni arvostelujen perusteella osasin odottaa. Tuhat loistavaa aurinkoa sijoittuu ajallisesti melko pitkään ajanjaksoon. Tuomalla kertomukseen useita sukupolvia, Hosseini onnistuu sitomaan tarinan sujuvasti ajan kuvaukseen. Kirjassa tuodaan esiin mainiosti Afghanistanin rooli maailmanpolitiikan pelinappulana kylmän sodan ajoista nykypäivään. Isoista teemoista ja ajan kuvauksen laajuudesta huolimatta, Hosseinin kertoma tarina on häkellyttävän johdonmukainen ja se tempaiseekin väistämättä lukijan mukaansa siten, että kerran aloitettuaan, ei kirjaa haluaisi laskea käsistään. Vaikka kirjassa kerrotaankin usean eri sodan vaikutuksista, niin se ei ole missään tapauksessa sotakirja. Tuhat loistavaa aurinkoa on ennen kaikkea kahden naisen Mariamin sekä Lailan kasvu- ja selviytymistarina, kuinka he kykenivät elämään käsittämättömissä olosuhteissa ja taistelemaan musertavaa pahuutta vastaan vain toisiinsa turvautuen.

Ensimmäinen sota, jonka uutisointia muistan hämärästi televisiosta lapsena seuranneeni oli Persianlahden sota 90-luvun alussa. Sitten tulivat Jugoslavia, Kosovo, Afganistan ja Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin. Vielä 2000-luvun alussa itselläni oli hyvin hämärä käsitys siitä, että mitä itseasissa Afganistanissa ja Irakissa tapahtui ja ennen kaikkea, mitä Lähi-Idässä oli 80- ja 90-lukujen aikana tapahtunut. Suomalais-venäläisin voimin tehty elokuva 9. Komppania kertoo Neuvostoliiton ja Afganistanin Mujahideen-sissien välisen sodan vaiheista 80-luvun lopussa. Kylmän sodan aikana Yhdysvallat sekä muut länsimaat halusivat kaikin keinoin vastustaa kommunismin levimiämistä. Yhdysvallat kärsi tappion Vietnamissa ja sen seurauksena 80-luvulla Yhdysvallat tukivat Afganistanin Mujahideen-sissejä CIA:n kautta epäsuorasti. Afgaanisissit tekivät likaisen työn sekä kärsivät tappiot ja Yhdysvallat sai näin estettyä Neuvostoliiton laajenemispyrkimykset. Kun Neuvostoliitto sitten romahti, niin useiden eri heimokansojen asuttama Afganistan ajautui sekasortoon, jonka seurauksena fundamentalistit ääriuskovaiset ja Taliban saivat lopulta vallan tuhoisin seurauksin. Vasta syyskuun yhdennentoistapäivän iskut pakottivat Yhdysvallat taas puuttumaan tilanteeseen, mutta inhimillisen katastrofin mittasuhteet paisuivat väistämättä megalomaanisiksi ja kuten sotien yhteydessä yleensäkin, eniten kärsivät täysin viattomat naiset sekä lapset.

Khaled Hosseinin kirjat ovat yksi toisensa jälkeen olleet bestsellereitä Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa. Toivottavasti osittain siksi, että avaavat länsimaiselle lukijalle aivan uuden näkökulman tasa-arvoon sekä ihmisoikeuksiin. En väitä, etteikö länsimaissakin olisi tasa-arvo tai jopa ihmisoikeusongelmia, mutta Hosseinin kuvaama elämä, jota Mariam ja Laila joutuvat elämään, on jotain aivan käsittämätöntä. Olin toki aiemminkin kuullut ja lukenut Talibanien käsityksistä, kuinka Koraania tulisi tulkita jne., mutta Tuhatta loistavaa aurinkoa lukiessani ymmärsin ehkäpä ensimmäistä kertaa, mitä elämä fundamentalistien hallitsemassa maassa voi pahimmillaan olla. Kuitenkin optimismi ja hellyttävät kuvaukset Mariamin ja Lailan tunteista lapsia kohtaan loivat kirjaan mielestäni toiveikkaan perusvireen, olivatpa asiat miten huonosti tahansa, niin aina on toivoa paremmasta. Äärimmäisten surullisten ja kauhistuttavien koettelemusten lisäksi jopa kaikkein kurjimmissakin oloissa ihmiset voivat kokea iloa ja onnea.

Jack Reacher

 

Yleensä, kun jostain mielenkiintoisesta kirjasarjasta aletaan tehdä leffoja, olen jo lukenut ainakin suurimman osan kyseisestä kirjasarjasta. Lee Childin Jack Reacher on kuitenkin kohdallani poikkeus, joka vahvistanee säännnön. Olin toki vuosia sitten noteerannut Lee Childin kirjat, mutta koska olin nuorempana ahminut käytännössä kaikki agentti- ja sotakirjat, jotka sain käsiini, niin kärsin lievästi sanottuna yliannnostuksesta genreä kohtaan. Sen takia ajattelin, että Lee Child oli vain joku Tom Clancyn manttelinperijä, joka yritti keksiä pyörää uudelleen. Viime vuonna Jack Reacher - leffan myötä, monet kritisoivat Tom Cruisen valintaan pääosaan. Onhan nyt toki täysin järjetöntä valita hädin tuskin 170 senttinen "mikki hiiri" esittämään miltei kaksimetristä jenkkien armeijan karskeinta entistä sotilaspoliisia. Kerrankin tein niin päin, että katsoin katsoin ensin leffan ja luin kirjan vasta sen jälkeen. 

On aina hieno kokemus huomata olleensa väärässä ja yllättyä positiivisesti. Lee Childin kohdalla yllätyin positiivisesti, ennen kaikkea realismin ja Reacherin kiehtovan henkilöhahmon takia. Leffan suhteen positiivista oli se, että Tom Cruisesta huolimatta kyseessä on ihan ok toimintapätkä. Leffa ei näet rakennu Tom Cruisen  persoonan varaan, kuten vaikkapa Mission Impossiblen jatko-osat, vaan Tom Cruise vain sattuu esittämään pääosaa ja kykenee tekemään sen riittävän uskottavasti. Jack Reacherin henkilöhahamosta mielenkiintoisen tekee nimenomaan se, että hän ei ole enää jenkkiarmeijan sotilaspoliisin majuri, vaan vaeltava haamu, jota on mahdotonta löytää ja joka elää täysin muista riippumatonta äärimmäisen askettista elämää. Nyky-yhteiskunnassamme on hämmästyttävän vaikeaa elää siten, ettei ole jatkuvasti tavoitettavissa sekä matkustaa ilman matkatavaroita. Leffassa taasen oli toki taattuun Hollywoood-tyyliin maalailtu leveällä pensselillä, mutta homma ei kuitenkaan karkaa lapasesta, vaan kirjaa on onneksi kunnioitettu tarpeeksi, jotta uskottavuus säilyy.

Isaac Hayes - Three Tough Guys Soundtrack

En ole aivan varma, että mistä olen aikoinaan Isaac Hayesin - Three Tough Guys soundtrackin löytänyt. Luultavasti Huuto.netistä joltain yksityiseltä kauppiaalta, jokunen vuosi sitten, kun suhteellisen aktiivisesti keräilin vinyylejä ja jaksoin roikkua Huuto.netistä edullisten löytöjen perässä. Kiinnostukseni vanhoihin vinyyleihin ei ole hiipunut, mutta levykokoelmani jatkuvan kasvattamisen sijasta, olen nykyään pyrkinyt nauttimaan kokoelmani helmistä. Tough Guys alkaa leffan tunnusmelodialla, joka on itselleni ja luultavasti myös monille muille "kolmekymppisille" tuttu Tarantinon Kill Bill soundtrackiltä. Isaac Haysin musiikkia on hyvin vaikeaa kategorisoida mihinkään tiukkaan lokeroon. Voi olla, että 1974, kun levy on julkaistu, niin oikea kategoria on löytynyt helpommin. Itse kuvailisin sitä 70-lukulaiseksi soulin, jazzin ja syntetisaattorimusan komboksi. Hayesin soundimaailmassa on kuitenkin jotain todella miellyttävää, tyylikästä ja rentouttavaa. Se on yksinkertaisesti positiiviset vibat luovaa rentoa fiilistelymusaa.

Voi olla, että neljäkymmentä vuotta sitten, Tough Guys on ollut vain leffa muiden joukossa ja Hayesin soundtrack samoin. Nykyisen muovisen kertakäyttökulttuurin aikakaudella levyn paksut pahvikannet, jotka ovat visuaalisessa yksinkertaisuudessaan huikean hienoja tuntuvat itsestäni lähes käsittämättömiltä. Onko neljäkymmentä vuotta sitten todellakin jaksettu panostaa jokaiseen leffasoundtrackiin siten, että ne ovat sekä soundeiltaan, että visuaalisesti olleet upeita taideteoksia, ja ovatko todellakin ihmiset tuolloin pitäneet tätä kaikkea aivan täydellisen arkipäiväisenä? 

No oli miten oli, niin näin laiskana kesäisenä sunnuntaiaamuna mökillä, laitan vinyylin levylautasella, ja rentoudun hyvän musiikin parissa.

All the Tough Guys out there. Muistakaa rentoutua ja nauttia elämästä.