Parker

"It's not the size of your gun... It's how you use it". Kun tämä teksti sekä Jason Stathamin ja J-Lo:n kuvat löytyvät leffakotelon kannesta, niin kyseessä ei yksinkertaisesti voi olla huono pätkä. Jep vapaa lauantai huipentui siis leffasta nautiskeluun ja Parker oli Jason Stathamin roolihahmon nimi tällä kertaa. Okei käsi sydämmellä en voi vannoa, että tämä olisi ollut Stathamin tai J-Lo:n paras rooli, mutta toisaalta en voi väittää, etten olisi nautttinut yhdestäkään sellaisesta leffasta, josta nämä tähdet löytyvät. Katsoin alkuviikosta pitkästä aikaan Stathamin lopullisen läpimurtoleffan Transporter - Välittäjä ykkösen. Parhaimmillaan Stathamin on juuri välittäjän roolissa. Siinä hän on vain superhyvä kuski aivan kuten The Drivessa Ryan Goslingin esittämä kuski. Jouluna katsoin Stathamin tähdittämän Hummingbirdin, jossa Statham näytteli todella hyvän roolin alkoholisoituneena veteraanina, joka päättää tehdä jotain hyvää. Sitä voinkin suositella varauksetta myös niille, jotka eivät yleensä syty toimintaleffoista.

Parkerissa Statham ei ehkä ole aivan terävimmillään, koska hänen roolihahmonsa ei ole niin voittamaton kuin yleensä, mutta ei toisaalta täysi luuserikaan. J-Lo:n paras rooli on mielestäni jo lähes klassikoksi tituleerattavassa Elmore Leonardin kirjaan perustuvassa Out of Sight - Mieletön juttu leffassa. Siinä J-Lo onnnistuu loistavasti kerrankin roiston roolin tekevän George Clooneyn vastanäyttelijänä. Mm. kohtaus, jossa he ovat auton tavaratilassa ja keskustelevat vanhoista leffoista on vaan yksinkertaisesti klassikkokamaa. Parkerissa luuserivälittäjän rooli ei oikein istu J-Lo:lle, vaikka hän tekeekin parhaansa. Toki hän edellen kaunista katsottavaa ja siten ilo silmälle. Joka tapauksessa Parker tarjoaa mainiota viihdettä ja komeita maisemia, joten kunnnon kotiteatterilaitteistolla nautinto on taattu.

Linkki IMDb:ssä

Alicia Keys - Unplugged

En osaa sanoa miksi, mutta jokatapauksessa jo useiden vuosien ajan aina tähän vuodenaikaan kun kevätauringon säteet taittuvat sälekaihtimien raoista kotiini, laitan Aliciaa soimaan. Tällä kertaa levylautaselle tiensä löysi vinyylikokoelmastani löytyvä Alician Unplugged lätty tai siis tarkkaan ottaen kyseessä on kahden 12" vinyylin kokoelma vuodelta 2005, jossa Alicia yhdessä mm. Mos Defin ja Damian Marleyn kanssa tulkitsee uransa alkupuolen upeimpia kappaleita akustisin taustoin. Omia Alicia-suosikkejani niin akustisesti kuin orkkislevyversioinakin ovat vinyyleiltä löytyvät A Woman's Worth, You Don't Know My Name ja sokerina pohjalla aivan käsittämättömän upea Fallin. Toki kaikki Alician Unplugged versiot toimivat minulle todella hyvin ja niitä on nautinto kuunnella.

Olen hehkuttanut jo aiemminkin blogissani rakkauttani Alician musiikkiin. Mikä siinä kiehtoo niin paljon ja miten Alicia eroaa monista muista moderneista R'n'B-artisteista? En osaa vastata tyhjentävästi muuten kuin, että musiikki täytyy kokea kokonaisvaltaisesti. Siihen täytyy keskittyä ja rentoutua sen parissa. Muistan vieläkin elävästi, kun joskus 2000-luvun alussa kuulin ekaa kertaa Alician biisejä ja rakastuin ensi kuulemalta. Mietin vain, että miten joku pystyy laulamaan noin kauniisti ja tekemään näin dynaamisen upeita, mutta kuitenkin äärettömän tyylikkäitä kappaleita. 

Timbaland - Shock Value

Vuonna 2007 tätä levyä tuli pyöriteltyä todella paljon. Blogitekstin aiheena tuottajavelho Timbalandin lätty on kuitenkin siksi, että pari päivää kyseiseltä levyltä löytävä "Time"-biisin melodia on soinut päässäni, joten ajattelin kuunnella levyn läpi ja kirjoittaa siitä. Levy alkaa aivan mahtavasti Nina Simonen Sinnermania tyylikkäästi lainaten. Sinnermanin orkkisversio on oikein mainio ja myös Felix Da Housecatin näkemys aiheesta on yksi alltime favorittejani. The way I are on ehkä Shock Value-levyn isoin hitti ja toimii edelleen itselleni todella hyvin. Vihaisen tyylikäs Kill Yourself tuo mieleeni Eminemin hyvällä tavalla. Siinä on samanlaista aggressiota, mutta tyylikkäämmin esitettynä. Kill Yorself on omaan makuuni erittäin hyvin toimivaa tyylipuhdasta ganstameininkiä ehkä hieman näteimmillä soundeilla kuin mitä ysäri ganstaräpissä käytettiin. Seksiä tihkuva Fantasy on ihan hauska, mutta ei mitenkään kauhean vakavasti otettava esitys. Toisaalta koko Shock Value-levyn kantava teema on lähinnä nautiskelu ja fiilistely, eikä niinkään puritistinen otsa rypyssä meininki, kuten liian monissa hip hop levyissä mielestäni vallitsee. Kuitenkaan tyyli ei petä yhdessäkään biiseistä, vaikka esim. Bounce ei enää jaksa bassojyminöillään samalla tavalla itseäni innostaa kuin parikymppisenä vuosia sitten. Sokerina pohjalla on Time. Rullaava, upeasti sykkivä biitti ja rennon tiukka räppi sekä Moby henkinen kertsi kuulostavat edelleen freeseiltä muodostaen huikean kokonaisuuden.

Spotify-linkki

The Shooter

Okei, tätä joutuu nyt ehkä vähän selittelemään. Aloitetaan vaikka siitä, että on olemassa useita leffoja, nimeltään The Shooter mm. Mark Wahlberg on tähdittänyt erästä niistä, mutta nyt on kyseessä Dolph Lundgrenin tähdittämä pätkä. Lundgren tunnetaan lähinnä B-luokan toimintaleffojen pääosista, eikä hän ole koskaan tehnyt läpimurtoa, joka olisi nostanut hänet samalle viivalle alan legendojen Arnold Schwarzeneggerin, Sylverster Stallonen, Jean-Claude Van Dammen tai Steven Seagalin kanssa. Tosin toki he kaikki Bruce Williksen sekä monien muiden lisäksi olivat taannoin yhdessä Expendables-leffoissa. Toiseksi The Shooterissa ei ole oikeastaan mitään sellaista, joka nostaisi sen yleisesti ottaen B-luokan toimintaleffojen joukosta erityiseen asemaan. Kuitenkin minulle henkilökohtaisesti kyseinen pätkä merkitsee aika paljon. Näin siksi, että kun aikoinaan ysärin loppupuoliskolla aloitin nauhoittaa leffoja VHS-kaseteille ja keräillä DVD-leffoja, oli The Shooter yksi ensimmäisistä telkkarista nauhoittamistani leffoista. The Shooterissa yhdistyvät tietyt asiat, jotka ovat minulle hyvin rakkaita fiilistelyjuttuja. Leffan tunnelma poikkeaa monista Hollywood-leffoista siten, että se on melankolinen ja jännästi kyynisen epätoivoinen tuoden ripauksen realismia leffaan. Leffan takaa-ajo kohtauksissa on mm. Audi 80, vanha 3-sarjan bemari, Nissanin pickup ja monia muita lapsuudestani tuttuja autoja, jotka ovat minulle "niitä oikeita auton näköisiä autoja". 

Pääsin itse armeijassa ampumaan muutaman kerran tarkkuuskiväärillä ja kokeilemaan tarkka-ampujan hommaa. Se oli juuri niin hienoa kuin lukemattomia toimintaleffoja katsoneena olin odottanut. Kuten niin monissa muissakin B-luokan toimintaleffoissa, niin myös The Shooterissa on epärealistisia kohtauksia esim. pistoolilla ammutaan tarkasti yli 50 metrin päähän yhdellä kädellä. Ei muuten onnistu tosielämässä, ainakaan muuten kuin sattumalta. Suurin osa leffan tapahtumista sijoittuu Prahaan, joka oli 90-luvulla hyvin mielenkiintoinen kaupunki, ja toki sitä vieläkin. Ehkäpä leffan viehätys peruustuukin kohdallani siihen, että siinä vain yhdistyy niin paljon sellaisia asioita, jotka vievät minut takaisin kultaiselle 90-luvulla nostalgisoimaan muistoja ajasta, jota ei kai koskaan todellisuudessa ollutkaan. Mutta ei anneta faktojen häiritä nautiskelua.

Blood Diamond - Veritimantti

Titannicin ilmestettyä ysärin lopussa ajattelin, että Leonardo DiCaprio muistetaan ikuisesti siitä, eikä hän voisi näytellä enää mitään muuta kuin jotain romanttisten nyyhkyleffojen pääosia. Vuonna 2006 tuli kuitenkin Blood Diamond - Veritimantti, joka muutti kertaheitolla käsitykseni DiCaprion mukautumiskyvystä ja näyttelijän taidoista. Blood Diamond oli muistaakseni ensimmäinen netistä vuokraamani leffa, jonka siis joskus 2007 katsoin laajakaistan kautta streematen, sittenmin pätkä on löytänyt tiensä DVD-kokoelmaani. Blood Diamond on sikäli poikkeuksellinen leffa, että sen kerrotaan perustuvan tositapahtumiin ja siinä on kiistatta vahva yhteiskunnallinen sanoma, mutta se on kuitenkin mielestäni yksi parhaista 2000-luvun toimintaleffoista sekä harvoista Afrikan sotien kuvauksista. 90-luvulla Persianlahden sota, Jugoslavian hajoaminen sekä Naton osallistuminen Kosovon sotaan veivät Euroopassa tehokkaasti mediahuomion Afrikan tapahtumista ja näin on käynyt myös elokuvien sekä kirjojen osalta. 

Blood Diamondin juoni on kliseistäkin kliseisempää perus-Hollywoodia eli DiCaprion esittämä palkkasoturi Danny Archer saa kuulla valtavasta veritimantista ja päättää, että se on hänen lippunsa pois Afrikan kurjuudesta. Archerin tavoittellessa timanttia, hän joutuu turvautumaan perheensä menettäneen kalastajan ja jenkkitoimittajan apuun ja elokuvan lopussa paha saa palkkansa sekä Kalastaja perheensä takaisin. Juonen sijaan leffassa kannattaakin keskittyä nauttimaan upeista maisemakuvista sekä realistisista toimintakohtauksista ja ylipäänsä Afrikan eksotiikasta. Itse en juurikaan timanteista perusta, mutta leffan yhteiskunnallinen sanoma veritimanttien vaikutuksista on kerrottu erinomaisesti syyllistämättä tai alleviivaamatta, mutta rehellisesti ja mitään kaunistelematta. Länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan kasvattina tuntuu käsittämättömältä ajatukselta, että Välimeren toisella puolella on manner, jossa on sodittu viimeisen parinkymmenen vuoden aikana lukemattomia sisällissotia eri etnisten heimojen välillä ja jossa lapsisotilaat sekä orjat ovat yhä edelleen arkipäivää. Blood Diamondin kaltaiset leffat ovat erittäin tärkeitä muistuttaessaan meitä siitä, että kaikilla eivät asiat ole yhtä hyvin kuin toisilla. Toisaalta leffa myös luo optimistia siten, että sen perustella voidaan ajatella, että voimme vaikuttaa asioihin ja että Afrikka ei ole menetty manner, vailla toivoa paremmasta, vaan toivoa on niin kauan kuin on elämää.

Täydellisyyttä metsästämässä

Keräilijän pahin painajainen ei suinkaan ole kokoelman tuhoutuminen, eikä myöskään se, ettei koskaan löydä kokoelman viimeistä puuttuvaa osaa, vaan kokoelman viimeisen osan löytyminen ja täydellisen kokoelman saavuttaminen. Kun näin tapahtuu, niin keräilijän valtaa tyhjyyden tunne - ei ole enää mitään, mitä tavoitella. Kaltaisillani musa/leffa/kirjallisuusdiggareilla on usein keräilijän taipumuksien lisäksi pakkomielle listaamiseen sekä kokoelmien uudelleenjärjestelyyn. Nick Hornbyn kirjaan perustuvassa Elokuvassa High Fidelity - Uskollinen äänentoisto on kohtaus, jossa päähenkilön tyttöystävä jättää hänet. Mitä päähenkilö tekee? Hän järjestää levykokoelmansa uudeelleen. Listaaminen ja järjestely on ainakin itselleni pakkomielle, terapiaa ja jotain, jota sekä vihaan, että rakastan. Sain facebookissa haasteen listata kymmenen kappaletta, jotka ovat koskettaneet minua jotenkin. Lista syntyi uskomattoman helposti, kun en ruvennut miettimään liikaa, vaan listasin vain ensimmäisenä mieleeni tulevat biisit. Jos en olisi lopettanut miettimistä kymmenennen kappaleen kohdalla, niin luultavasti tekisin listaa vieläkin. Nuorempana, kun olin juuri aloittanut levyjen, leffojen ja kirjojen keräilyn, niin seurasin intohimoisesti lukemattomia listoja, etsiessäni mielenkiintoista matskua kokoelmiini. 

Kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen pohdin pitkään mitä ja miten kirjoittaisin. Pitkän pohdinnan ja hahmottelun jälkeen, nykyinen rakenne syntyi yllättävän helposti. Minulla on jatkuvasti 3-4 ideaa aktiivisesti hautumassa tulevista blogiteksteistä ja pyrin toteuttamaan niitä siten, että leffat, kirjat ja musajutut vuorottelisivat sopivasti. Nykyään pyrin välttämään listojen seuraamista, pakkomielteistä organisointia ja järjestelyä aina, kun vain mahdollista. Siltikään tiikeri ei pääse juovistaan. Jotta joskus saisi jotain projekteja valmiiksi, on pakko aikatauluttaa, priorisoida ja säätää sekä kikkailla toisinaan ihan urakalla. Pyrin kuitenkin elämään hetkessä, nauttimaan hyvistä hetkistä ja olemaan turhaan stressaamasta sellaisista asioista, joihin en voi itse vaikuttaa. Mediasta saan helposti kuvan, että absoluuttisen onnellisuuden tavoittelu olisi jollakin tapaa tärkeää. Ei, ei ole. Perustelen väitteeni siten, että jotta voisi tuntea nautintoa tai onnellisia hetkiä, täytyy sietää epätäydellisyyttä ja ikäviä asioita. Jos keräily harrastuksena ei mitään muuta anna, niin ainakin se opettaa kärsivällisyyttä. Mikään ei voita tunnetta, kun hirveän vaivannäön jälkeen löytää jotain, mitä on pitkään etsinyt. Nauttikaa elämästä ihmiset, sillä elämä on ihmisen parasta aikaa ja elämän kuluu olla epätäydellistä.

Kymmenen kappaletta, jotka ovat jollain tapaa koskettaneet minua. Lista ei ole täydellinen. Siitä puuttuu kappaleita, jotka olisivat siihen kuuluneet ja siinä on kappaleita, jotka eivät ole minulle ehkä niin tärkeitä, kuin jotkin toiset biisit ovat olleet. Ehkä vielä jonain päivänä teen täydellisen soittolistan, siihen asti nautin siitä, etten ole sellaista vielä tehnyt :)

1. New Order - Blue Monday (Tää oli helppo, tuli ekana mieleen)
2. Bon Jovi - Runaway (Ehkä paras kasaribiisi ikinä)
3. Nirvana - Come as you are (Ehkä paras ysäribiisi ikinä)
4. Bob Marley - Buffalo Soldier (Ehkä paras reggae ikinä)
5. Red Hot Chili Peppers - Californication (Voimasoitto ysärin lopusta)
6. Faithless - Insomnia (Ehkä paras Faithless-biisi ikinä)
7. Moby - Extreme Ways (Jason Bourne - leffojen tunnari, huikea biisi)
8. Sunscreem - Perfect Motion (Paras kesähousebiisi ikinä)
9. Wilko Johnson & Solid Senders - Walking on the Edge (Tähän biisiin kiteytyy kitaravetoisen rytmimusan syvin olemus)
10. Atlas - Compass Error (Tarantella & Redanka dub) (Tää on vaan yksinkertaisesti upea)

Pakko laittaa vielä ekstrana, kun en keksi minkä biisin tiputtais pois:
Giorgio Moroder - The Chase

Spotify-linkki 

Lock, Stock & Two Smoking Barrels

 

Guy Ritchien Lock, Stock & Two Smoking Barrels lienee jo saavuttanut jonkinasteisen kulttiklassikon maineen tai ainakin sellaisen se ansaitsisi. Päätin eilen illalla huipentaa viikonlopusta nautiskelun hyvän leffan ja popcornien sekä ohrapirtelön parissa ja leffaksi valikoitui kuvan pätkä eli suomeksi Puuta, heinää & muutama vesiperä. Vuodelta 1998 peräisin oleva leffa oli ensimmäisiä Jason Stathamin läpimurtoja isoihin rooleihin tai ainakin itse muistan hänet tästä leffasta. Sittenmin Statham on tehnyt omasta mielestäni 2000-luvun aikana itsestään tämän hetken parhaimman toimintaleffojen pääosanäyttelijän useiden huikeiden roolien myötä. 

Yksi leffan suosikkikohdistani on kohtaus, jossa korrtipelin taustalla soi The Castawaysien Liar, Liar. Leffan viehätys perustuukin ennen kaikkea tietynlaiseen räkäiseen Lontoon alamaailman kuvaukseen, jossa autot ovat vanhoja romua, mutta silti niin nostalgisen hienoja, kämpät murjuja, joissa hengailee toinen toistaan epämääräisempää porukkaa jne. Guy Ritchie on onnistunut lajityypissä, jossa olisi ollut erittäin helppoa epäonnistua. Mikään ei ole näet vaikeampaa kuin luoda aidosti katu-uskottavaa kuvaa, juonta ja dialogia, siten, että homma ei mene överiksi, mutta ei myöskään jää liian kesyksi. 

The Castaways - Liar, Liar

Lars Kepler

Sain vihdoinkin Lars Keplerin Joona Linna-sarjan kolmannen osan eli Tulitodistajan luettua. Sarjastahan on jo ilmestynyt neljä osaa, joista viimeisin viime syksynä suomeksi julkaistu Nukkumatti puuttuu toistaiseksi kirjahyllystäni ja jota en siis ole vielä lukenut. Kun sarjan ensimmäisen osa Hypnotisoija ilmestyi suomennettuna 2010, niin meinasin melkein missata koko sarjan. Hypnotisoijaa kehuttiin ja hehkutettiin monessakin eri lähteessä, mutta itselleni oli jostain syystä syntynyt käsitys, että kyseessä olisi Stephen King tyyppinen kauhukirja. Itse olen suuri dekkari- ja trillerikirjallisuuden ystävä etenkin ns. pohjoismaisen alalajin osalta, mutta olen aina vierastunut yliluonnollisia elementtejä sisältävää kauhukirjallisuutta. Jossain määrinhän Joona Linna-sarjaa voidaan toki pitää kauhukirjallisuutenakin, mutta itse luokittelisin sen puhtaasti pohjoismaisen dekkarikirjallisuuden uusimmaksi evoluutioaskeleeksi. 

Lars Kepler nimimerkin takaa löytyy ruotsalainen kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. Tämä näkyy kirjoissa siten, että ainakin minun olisi hyvin vaikeaa kuvitella kenenkään mielikuvituksen sekä kykyn emotionaalisten tilanteiden kuvaukseen riittävän yksin näin huikeiden tarinoiden keksimiseen. Kirjoissa on siis päähenkilönä ruotsinsuomalainen komisario Joona Linna, joka ennen kaikkea periksiantamattomuutensa avulla ratkaisee käsittämättömän monimutkaisia, häikäilemättömiä ja pahuutta uhkuvia henkirikoksia, joiden laajutta muut poliisit tai viranomaiset eivät pysty edes aavistamaan. Linna ei kuitenkaan ole mikään yli-ihminen, vaan hän joutuu kantamaan hyvin raskasta taakkaa työnsä takia. 

Vaikka itse nautinkin kyseisistä kirjoista, niin niiden sisältämän raa'an väkivallan sekä ihmiskunnan pimeiden voimien kuvauksen takia, ei kirjoja voi suositella aivan kenelle tahansa. Kuitenkin kaltaisilleni jännityskirjallisuuden ystäville, jotka kenties vierastavat kauhukirjallisuutta, voin miltei varauksetta kyseisiä kirjoja suositella. Toistaiseksi ainakin Hypnotisoija on jo päätynyt elokuvaversioksi, jonka katsoin jouluna. Leffa toimi yllättävän hyvin kirjan laajuuden (608 sivua pokkariversiossa) huomioon ottaen ja leffaan oli saatu hyvin vangittua kirjan tunnelma sekä ruotsalaisten suosikkiteema eli naisiin kohdistuva väkivalta ja feministien taistelu naisten tasa-arvon puolesta, vaikkei se tässä tapauksessa olekaaan ehkä ihan niin voimakkaasti alleviivattu, kuin esim. Liza Marklundin tuotannossa.  Kuten yleensäkin, niin ensin kannattaa ehkä lukea kirja ja sitten katsoa leffa, mutta voi olla, että homma toimisi tässä tapauksessa myös toisin päin, sillä leffa oli aika onnistunut, vaikkei ehkäpä ihan kirjan tasolle yltänytkään.

Linkki leffan traileriin

Lauantain klassikko vol.2

Kiireisen viikon jälkeen ajattelin rentoutua erään klassikon parissa, jonka olen nähnyt varmaan kymmenen kertaa, mutta johon en vain osaa kyllästyä. John Carpenter on ehkä paremmin tunnettu kauhuleffojen ohjaajana, onhan mies ohjannut mm. kauhuklasarit The Thing - "Se" jostain ja Halloween - Naamioiden yö, mutta itselleni Assault on Precint 13 - Hyökkäys poliisiasemalle on ollut aina se paras John Carpenter-leffa. Leffan juoni on varsin simppeli ja kuten vaikkapa Quentin Tarantinon Resevoir dogsissa, niin myös tässä suurin osa tapahtumista sijoittuu yhteen paikkaan. Oma kuvassa oleva versioni on New special edition, jonka olen tilannut jenkki-Amazonista, mutta kyseessä on siis aito alkuperäinen vuoden 1976 versio, joka on vain uudelleenjulkaistu DVD:llä 2003. Leffastahan on tehny myös uusintaversio vuonna 2005, mutta se olisi kylläkin saanut jäädä tekemättä, sillä niin huono se on. 

Assault on Precint 13-leffan tunnelma on painostavan jännittävä, aivan kuten edellisessä lauantain klassikopoiminnassani William Friedkinin Sorcererissakin. Fiilis syntyy hyvin pienistä jutuista, kuten vähäeleisestä näyttelemisesstä sekä äärimmäisen yksinkertaisesta tunnusmusiikista, jonka John Carpenter on itse tehnyt. Leffa sisältää paljon viitauksia 60-luvun westerneihin ja päähenkilö Ethan Bishop on hyvin samankaltainen roolihahmo kuin vaikkapa Sergio Leonen Dollaritrilogiassa Clint Eastwoodin esittämä nimetön mies "Man with no name". Leffan hienouden ymmärtäminen edellyttääkin ehkä jossain määrin 60- ja 70-lukujen länkkäreiden sekä trillereiden tuntemusta.

Viime joulukuussa en ollut uskoa silmiäni, kun löysin spotifysta leffan alkuperäisen soundtrackin. Olin jo vuosia yrittänyt metsästää soudtrackia huonolla menestyksellä ja sitten se olikin yhtäkkiä spotifyssa - aivan uskomatonta. Kyseessä on todella oldscholia synasoundia, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan toimii omaan makuuni todella hyvin.

Soundtrack

American Hustle

Tulipan sunnuntai-iltana repäistyä ja käytyä pitkästä aikaa ihan leffateatterissa katsomassa American Hustle. Oli muuten ihan jees. Yleensä, kun käyn leffassa eli ehkä noin kaksi kertaa vuodessa, ostan ekaksi lipun, käyn sitten Subwayssä safkaamassa ja sen jälkeen nautiskelen leffasta. Kummallisia tapoja sitä onnistuu itselleen kehittelemään ja sitten niistä tulee päähänpinttymiä, joista ei pääse eroon. No joo, mennäämpä itse asiaan. American Hustle on hyvin tyypillinen ja ennalta-arvattavissa oleva huijarileffa, jossa jengi säätää ja kieroilee oikein kunnolla ja katsoja voi vain nauttia. Lajityypin parhaimmistoa edustaa ehdottomasti Quentin Tarantinon ohjaama ja Elmore Leonardin kirjaan perustuva Jackie Brown. American Hustlessa on hiukan samoja aineksia. Jackie Brown sijoittautui ajallisesti 90-luvulle, mutta siinä oli paljon 70-luvun musiikkia ja fiilistä. American Hustlen tapahtumat sijoittautuvat 70-luvun loppuun, jolloin on tietysti luontevaa, että myös soundtrack on tuolta ajalta. Jackie Brown oli lentoemäntä, joka jäi kiinni laittoman rahan kuljettamisesta lentokoneessa, kun taas American Hustlen naispääosassa oleva Sydney Prosser jää kiinni laittomista liiketoimista ja kiskonnasta yhdessä miespääosahahmo Irving Rosenfeldin kanssa. Jackie Brownissa DEA-agentti Ray Nicolet on hyvin merkittävässä roolissa ja häntä huijataan hieman samantapaisesti, kuin FBI-agentti Richie DiMasoa American Hustelessa. Yhteistä kummallekin leffalle on se, että kiero ja kaunis nainen, joka on oppinut huolehtimaan itsestään, pyörittää peliä sekä kerää jackpotin. American Hustle oli paikoin erittäin viihdyttä ja varsin hienosti tehty, mutta ei se aivan Tarantinon mestariteoksen tasolle yltänyt. Olen itse katsonut niin paljon toimintaleffoja, että alan olla jo hieman kyllästynyt niihin. American Hustelen kaltaiset leffat ovatkin erinomaista arkipakoviihdettä, jonka parissa voi vain rentoutua ja nauttia.

American Hustle

Pakollinen Flow-hehkutus

Flow:n fiilistelyvideo 

Tulevan kesän Flow-festareiden ensimmäiset artistikiinnitykset julkaistiin tänään. Kovia nimiä on tulossa mm. OutKast, Kavinsky ja James Holden sekä tietysti kotimaisia nimiä kuten Iisa ja Jaakko Eino Kalevi, jonka olen onnistunut aina missaamaan aiemmin. OutKastin Ms. Jackoson on lukuisten muiden OutKast-hittien joukosta yksi kaikkien aikojen suosikkibiisejäni, joka olisi aivan huikeaa kuulla livenä elokuun yössä Suvilahden upeassa miljöössä. Konemusapuolelta James Holdenilta lienee lupa odottaa kovan luokan settiä. Lil' Tony tai suomalaisittain pikku-Toni hypetti eilisessä radioshowssaan saksalaista Paul Kalkbrenneriä, joka lienee myös mielenkiintoinen tsekatttava.

 Intoilin taannoin blogissani James Sallisin kirjaan perustuvasta Drive-leffasta muutavan vuoden takaa, jossa Kavinskyn musa on hyvin merkittävässä osassa leffan hypnoottisen sekä uskomattoman tyylikkäään fiiliksen luomisessa. Olen viime aikoina fiilistellyt useasti Kavinskyn OutRun-albumia, joka sisältää Nightcall leffahitin lisäksi varsin mainiota massasta hyvällä tavalla erottuvaa oldschool/kasari-henkistä synamusaa.  

Viime vuoden kuvia katsellessa on hyvä virittäytyä tunnelmaan. Odottaminenhan on tavallaan kaikista hienointa, kun tietää, että pääsee loppukesästä nauttimaan hyvästä musasta sekä rennosta fiiliksestä hienosti järjestetyillä festareilla.

OutKast - Ms. Jackson

Kavinsky - Nightcall

JVG vol. 2 & vähän muutakin

Tuli tossa vähän aikaa sitten hehkutettua, että pe 28.2 julkaistaan uus JVG. No perjantaina, kun tulin töiden ja salin jälkeen kotiin, niin eteisen lattialla odotti paksu kirjekuori, josta löytyivät kuvassa olevat lätyt. Kiitos Katin Tavara. Pikaisesti viikonlopun aikana levyjä kuunneltuani, olen varsin tyytyväinen tämänkertaisiin ostoksiinini. Näissä riittää taas vähäksi aikaa diggailtavaa. JVG:n lisäksi tuli siis täydennettyä levykokoelmaani Ruger Hauerin Se syvenee syksyllä-albumillta ja Pyhimyksen koostamalla Vieras-kokoelmalla. Ruger Hauerin levyltä löytyyvät Täällä ja Jokaiselle jotain ovat olleet pitkään omia voimasoittobiisejäni Spotifyssä ja minun on pitänyt jo pitkään hankkia Se syvenee syksyllä-albumi, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan. Vieras on siitä mielenkiintoinen levy, että siinä esiintyy liuta aivan huikeita suomiskenen räppäreitä tyyliin Saurus, Juno, Matinpoika, Asa, Paleface, Laineen Kasperi, Solonen, Ruudolf, Heikki Kuula ja monia muita artisteja. Lisäksi biisit ovat ainakin itselleni uusia sikäli, etten ole niihin muissa yhteyksissä törmännyt. 

Pelkäsin hieman, että JVG olisi Teflon Brothersin tavoin sortunut kolmannella levyllään liian poppiin ja pliisuun meininkiin, mutta onneksi Huominen on Huomenna ei edusta levyn yleistä linjaa, vaan yleissoundi on taattua JVG-tyyliä ja popimpien radiohittien lisäksi löytyy levyltä myös deepimpää meininkiä sekä varsin mainiota räpäytystä. Levyn vierailijakaarti on erittäin vaikuttavaa settiä tyyliin Karri Koira, Gracias, Paperi T, Juno ja Gasellit muutamia nimiä mainitakseni. 

Kyseiset kolme levyä muodostavat varsin mienkiintoisen kokonaisuuden ja toisaalta ovat osoitus siitä, miten monipuolisia artisteja Monspin tallista löytyy, vaikka JVG:n uusin ei enää Monspin julkaisema olekaan. JVG on bile- ja fiilistelymusaa perjantai-iltoihin sekä voitolla yöhön-hetkiin. Ruger Hauerin soundi on todella diippiä synkistelykamaa, mutta esim. Täällä-biisistä voi kuitenkin löytää optimistisiakin valonpilkahduksia. Vaikka asiat ovat huonosti, voidaan niihin vaikuttaa ja parempi huominen odottaa kulman takana, jos kannamme kortemme kekoon. Vieras on jotain bileräpin ja synkistelyn välimaastoon putoavaa, paikoin humoristisia läppiä sisältävää, mutta varsin tyylipuhdasta tavaraa.