Jan Guillou - Tyttäresi tähden

Joskus 90-luvun puolenvälin paikkeilla olin koulutieni alkutaipaleella ehkäpä ala-asteen kolmalle tai neljännellä luokalla. Olin tuolloin lukenut jo useita Ian Flemingin James Bond - kirjoja, ja sitten löysin isäni kirjahyllystä Jan Guilloun Ulkoisen vaaran uhatessa. Kyseinen suomenkieleinen versio on ilmestynyt 1992 ja se on Carl Hamiltonista kertovan kirjasarjan neljäs osa (Kolmas suomennettu). Muistan elävästi kuinka jännittävältä pikkupojasta tuntui lukea Ruotsin "James Bondin" seikkailuista. Guilloun kirjojen päähenkilö Carl Hamilton on Ruotsin laivaston upseeri (James Bond on brittilaivaston upseeri) ja hän työskentelee Ruotsin turvallisuuspoliisissa SÄPO:ssä, joka on tavallaan Ruotsin vastine brittien sotilastiedustelupalvelulle. Ulkoisen vaaran uhatessa on ehkä jäänyt niin vahvaksi muistoksi itselleni siksi, että se toi käsitykseeni myyttisestä "viitta ja tikari" -maailmasta pohjoismaisen ulottuvuuden, joten ymmärsin, että tiedustelupalveluiden agentit eivät toimi vain keski-Euroopassa, vaan myös täällä pohjoisessa. Tietenkään tiedustelupalveluiden agenteilla ei ole todellisudessa lupaa tappaa, ainakaan muuten kuin itsepuolustustarkoituksessa, eivätkä todelliset operaatiot ole niin hohdokkaita kuin kirjoissa ja leffoissa. 

Myöhemmin pidin pitkään Jan Guillouta vain Ruotsin vastineena Tom Clancylle. Toimintakirjailijana, jolla oli yksi mestariteos ja sen jälkeen useita uudelleenlämmittelyjä, joissa toistetaan vanhaa ideaa yhä uudelleen ja uudelleen. 2000-luvun alussa Guilloun Ristiretki-sarja suomennettiin ja sen luettuani arvostukseni Guilloun tuotantoa kohtaan nousi aivan uudelle tasolle. Temppeliritari Arn Magnussonista ja Ruotsin kuningaskunnan syntyhistoriasta sekä temppeliritarien taisteluista lähi-Idässä kertova sarja on yksikertaisesti huikea timantti. Ennen kaikkea Hamilton-kirjoihin verrattuna Ristiretki-sarja osoittaa Guilloun monipuolisuuden ja taidon taustatutkimuksen tekemiseen. Itse olen aina ajatellut jotenkin niin, että kuka tahansa kykenee kirjoittamaan ajasta, jossa on itse elänyt, mutta on huomattavasti haastavampaa sijoittaa tapahtumia satojen vuosien takaiseen aikaan siten, että tarina on uskottava. 

No mennäämpä sitten itse asiaan. Alun perin vuonna 2008 julkaistu Tyttäresi tähden on uskomaton sillisalaatti tai sekametelisoppa, johon on sekoitettu kaikki mahdolliset terrorimiin liittyvät teemat, joita syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen on mediassa käsitelty eli Palestiinasta Pakistaniin. Carl Hamilton on uskottamattomien seikkailuidensa jälkeen maanpaossa Venäjällä pääministeri Vladimir Putinin vastentahtoisena vieraana ikään kuin Edward Snowden on käsittääkseni tällä hetkellä. SÄPO:n kuulusteluosaston päällikön tytär kidnapataan kostoksi keskellä päivää puistosta, kun fundamentalistit ovat hermostuneet iltapäivälehden haastattelun aiheuttamasta mediakohusta. Hamilton ja entinen Ranskan Muukalaislegioonan eversti, joka sattuu olemaan kidnapatun tytön isä, ottavat oikeuden omiin käsiinsä ja loppuratkaisu on täynnä alan kliseitä. Kokonaisuutena Tyttäresi tähden pysyy kuitenkin yllättävän hyvin kasassa ja rivien välistä löytyy myös hieman realismia sekä tarkkanäköisiä huomioita yhteiskunnastamme. Jos lievä liiottelu ja jenkkityylinen mahtipontisuus ei häiritse liikaa, niin kirja on varsin nautittavaa luettavaa. Suosittelen kuitenkin tutustumaan aikaisempiin Hamilton-kirjoihn ensin, jos ne eivät ole entuudestaan tuttuja.

Huuliharppukostaja / Once a upon a time in the west

En todellakaan ole mikään westernien suurkuluttaja tai asiantuntija, mutta toki alan klassikot leffahyllystäni löytyvät. Kesähelteiden helliessä on mukavaa nauttia vaikkapa viileästä ohrapirtelöstä ja kunnon länkkäristä. Sergio Leone tunnetaan ehkä parhaiten legendaarisesta Dollari-trilogiasta, jossa Clint Eastwood on "Man with no name" myyttinen pyssysankari, joka ei paljoa puhu, mutta ampuu sitäkin tarkemmin. Dollari-trilogia ansaitsee kuitenkin kokonaan oman blogitekstinsä, joten ei siitä toistaiseksi enempää. Dollari-trilogian jälkeen vuonna 1968 päivänvalon näki Once a upon time in the west eli ytimekkäästi suomennettuna Huuliharppukostaja. Leffan suomenkielinen nimi on varsin kuvaava, sillä huuliharppua soittava pyssysankari on tällä kertaa leffan "Man with no name". Noin kymmenisen vuotta sitten vanhoja Ennio Morriconen länkkärisoundtrack-levyjä uudelleenjulkaistiin cd:llä ja omasta kokoelmastai löytyy mm. Huuliharppukostajan soundtrack, joka on varsin mainio. Itse asiassa alunperin kiinnostuin spagettiwesterneistä nimenomaan Ennio Morriconen huikeiden sävellysten takia.  

Soundtrackin takakannessa on leffan pääosien esittäjien piirroskuvat ja seuraaavat lauseet: "There were three men in her life. One to take her... one to love her - and one to kill her." Leffan dvd-kotelossa puolestaan kerrotaan, kuinka elokuvan rytmityksellä pyrittiin luomaan vaikutelma viimeisistä henkäyksistä. Aika deeppii settii. Nykypäivän toimintaleffoihin verrattuna Leonen vähäeleinen ja hidas tyyli on ainakin itselleni lähinnä rentouttavaa. Olen lähes totaalisen kyllästynyt turboahdettuihin toimintapätkiin, joissa vain kikkaillaan erikoistehosteilla. Yksinkertainen on kaunista. Vähemmän on enemmän. Ei tarvita kuin Morriconen musiikki, autiomaa ja kuudestilaukeva. Ne riittävät jännityksen aikaansaamiseksi ja eeppinen tarina tempaa katsojan mukaansa.

Khaled Hosseini - Tuhat loistavaa aurinkoa

Minun on jo vuosien ajan pitänyt tutustua Khaled Hosseinin tuotantoon, mutta jostain syystä se on aina vain jäänyt ajatukseksi. No parempi myöhään, kuin ei ollenkaan. Suomalaisen kesäpokkarialesta mukaani tarttui nimittäin Tuhat loistavaa aurinkoa ja se oli juuri niin hyvä, kuin lukuisten lukemieni arvostelujen perusteella osasin odottaa. Tuhat loistavaa aurinkoa sijoittuu ajallisesti melko pitkään ajanjaksoon. Tuomalla kertomukseen useita sukupolvia, Hosseini onnistuu sitomaan tarinan sujuvasti ajan kuvaukseen. Kirjassa tuodaan esiin mainiosti Afghanistanin rooli maailmanpolitiikan pelinappulana kylmän sodan ajoista nykypäivään. Isoista teemoista ja ajan kuvauksen laajuudesta huolimatta, Hosseinin kertoma tarina on häkellyttävän johdonmukainen ja se tempaiseekin väistämättä lukijan mukaansa siten, että kerran aloitettuaan, ei kirjaa haluaisi laskea käsistään. Vaikka kirjassa kerrotaankin usean eri sodan vaikutuksista, niin se ei ole missään tapauksessa sotakirja. Tuhat loistavaa aurinkoa on ennen kaikkea kahden naisen Mariamin sekä Lailan kasvu- ja selviytymistarina, kuinka he kykenivät elämään käsittämättömissä olosuhteissa ja taistelemaan musertavaa pahuutta vastaan vain toisiinsa turvautuen.

Ensimmäinen sota, jonka uutisointia muistan hämärästi televisiosta lapsena seuranneeni oli Persianlahden sota 90-luvun alussa. Sitten tulivat Jugoslavia, Kosovo, Afganistan ja Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin. Vielä 2000-luvun alussa itselläni oli hyvin hämärä käsitys siitä, että mitä itseasissa Afganistanissa ja Irakissa tapahtui ja ennen kaikkea, mitä Lähi-Idässä oli 80- ja 90-lukujen aikana tapahtunut. Suomalais-venäläisin voimin tehty elokuva 9. Komppania kertoo Neuvostoliiton ja Afganistanin Mujahideen-sissien välisen sodan vaiheista 80-luvun lopussa. Kylmän sodan aikana Yhdysvallat sekä muut länsimaat halusivat kaikin keinoin vastustaa kommunismin levimiämistä. Yhdysvallat kärsi tappion Vietnamissa ja sen seurauksena 80-luvulla Yhdysvallat tukivat Afganistanin Mujahideen-sissejä CIA:n kautta epäsuorasti. Afgaanisissit tekivät likaisen työn sekä kärsivät tappiot ja Yhdysvallat sai näin estettyä Neuvostoliiton laajenemispyrkimykset. Kun Neuvostoliitto sitten romahti, niin useiden eri heimokansojen asuttama Afganistan ajautui sekasortoon, jonka seurauksena fundamentalistit ääriuskovaiset ja Taliban saivat lopulta vallan tuhoisin seurauksin. Vasta syyskuun yhdennentoistapäivän iskut pakottivat Yhdysvallat taas puuttumaan tilanteeseen, mutta inhimillisen katastrofin mittasuhteet paisuivat väistämättä megalomaanisiksi ja kuten sotien yhteydessä yleensäkin, eniten kärsivät täysin viattomat naiset sekä lapset.

Khaled Hosseinin kirjat ovat yksi toisensa jälkeen olleet bestsellereitä Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa. Toivottavasti osittain siksi, että avaavat länsimaiselle lukijalle aivan uuden näkökulman tasa-arvoon sekä ihmisoikeuksiin. En väitä, etteikö länsimaissakin olisi tasa-arvo tai jopa ihmisoikeusongelmia, mutta Hosseinin kuvaama elämä, jota Mariam ja Laila joutuvat elämään, on jotain aivan käsittämätöntä. Olin toki aiemminkin kuullut ja lukenut Talibanien käsityksistä, kuinka Koraania tulisi tulkita jne., mutta Tuhatta loistavaa aurinkoa lukiessani ymmärsin ehkäpä ensimmäistä kertaa, mitä elämä fundamentalistien hallitsemassa maassa voi pahimmillaan olla. Kuitenkin optimismi ja hellyttävät kuvaukset Mariamin ja Lailan tunteista lapsia kohtaan loivat kirjaan mielestäni toiveikkaan perusvireen, olivatpa asiat miten huonosti tahansa, niin aina on toivoa paremmasta. Äärimmäisten surullisten ja kauhistuttavien koettelemusten lisäksi jopa kaikkein kurjimmissakin oloissa ihmiset voivat kokea iloa ja onnea.

Jack Reacher

 

Yleensä, kun jostain mielenkiintoisesta kirjasarjasta aletaan tehdä leffoja, olen jo lukenut ainakin suurimman osan kyseisestä kirjasarjasta. Lee Childin Jack Reacher on kuitenkin kohdallani poikkeus, joka vahvistanee säännnön. Olin toki vuosia sitten noteerannut Lee Childin kirjat, mutta koska olin nuorempana ahminut käytännössä kaikki agentti- ja sotakirjat, jotka sain käsiini, niin kärsin lievästi sanottuna yliannnostuksesta genreä kohtaan. Sen takia ajattelin, että Lee Child oli vain joku Tom Clancyn manttelinperijä, joka yritti keksiä pyörää uudelleen. Viime vuonna Jack Reacher - leffan myötä, monet kritisoivat Tom Cruisen valintaan pääosaan. Onhan nyt toki täysin järjetöntä valita hädin tuskin 170 senttinen "mikki hiiri" esittämään miltei kaksimetristä jenkkien armeijan karskeinta entistä sotilaspoliisia. Kerrankin tein niin päin, että katsoin katsoin ensin leffan ja luin kirjan vasta sen jälkeen. 

On aina hieno kokemus huomata olleensa väärässä ja yllättyä positiivisesti. Lee Childin kohdalla yllätyin positiivisesti, ennen kaikkea realismin ja Reacherin kiehtovan henkilöhahmon takia. Leffan suhteen positiivista oli se, että Tom Cruisesta huolimatta kyseessä on ihan ok toimintapätkä. Leffa ei näet rakennu Tom Cruisen  persoonan varaan, kuten vaikkapa Mission Impossiblen jatko-osat, vaan Tom Cruise vain sattuu esittämään pääosaa ja kykenee tekemään sen riittävän uskottavasti. Jack Reacherin henkilöhahamosta mielenkiintoisen tekee nimenomaan se, että hän ei ole enää jenkkiarmeijan sotilaspoliisin majuri, vaan vaeltava haamu, jota on mahdotonta löytää ja joka elää täysin muista riippumatonta äärimmäisen askettista elämää. Nyky-yhteiskunnassamme on hämmästyttävän vaikeaa elää siten, ettei ole jatkuvasti tavoitettavissa sekä matkustaa ilman matkatavaroita. Leffassa taasen oli toki taattuun Hollywoood-tyyliin maalailtu leveällä pensselillä, mutta homma ei kuitenkaan karkaa lapasesta, vaan kirjaa on onneksi kunnioitettu tarpeeksi, jotta uskottavuus säilyy.