The Equalizer - Oikeuden puolustaja

Eilen kävin sitten vaihteeksi leffassa. Antoine Fuquan uusintä pätkää tähdittää Denzel Washington, joten ennakko-odotukseni olivat aika korkealla. Itselleni kovin Fuquan ohjaama leffa on jo pitkään ollut huikea Traning Day vuodelta 2001. Jo tuolloin Denzel Washingtonin uskottavuus oli jo kovalla tasolla ja yhteistyö Fuquan kanssa toimi ilmeisen hyvin. Korruptoituneen undercover-poliisin rooli oli todella nautittavaa katsottavaa ja Washington selvästikin nautti pahan pojan roolistaan. The Equalizerissa asetelmat ovat toisin päin. Robert McCall (Denzel Washington) on huolestunut kansalainen, joka saa tarpeekseen venäjän mafian röyhkeydestä sekä Bostonin poliisin keskuudessa vallitsevasta korruptiosta. Kun Man on Fire - Koston liekki ilmeistyi vuonna 2006 ajattelin, ettei Denzel Washington voi enää uskottavasti kovempaa roolia tehdä, sillä alkaahan miehellä olla jo ikää toimintaleffojen sankariksi. Olin väärässä. The Equalizerissa Fuqua ja Washington onnistuvat luomaan vääjäämättömästi ja tyylikkään vähäeleisesti huikean tunnelman. Venäjän mafiaa ja Bostonin poliisia vastaa käynnistyvä yhden miehen sota tuntuu täysin älyvapaalta ja jo ennakkoon tuhoon tuomitulta, mutta kun Washington McCallin roolissa ryhtyy jakamaan oikeutta, niin tarina vie mennessään ja  pitää otteessaan loppuun asti. 

Jerry Bruckheimer ja kumppanit lähes tuhosivat vuosituhannen vaihteen paikkeilla aidosti uskottavan toimintaelokuvan genren, mutta onneksi Antoine Fuquan kaltaiset ohjaavat ovat ymmärtäneet, ettei erikoistehosteilla kikkailulla koskaan voi korvata Denzel Washingtonin kaltaisten näyttelijöiden karismaa. Toivottavasti myös tälläisiä toimintaleffoja tullaan tekemään jatkossakin. 

Traileri

Kvinden i buret - Vanki

Kirjoitin alkuviikosta lukeneeni Jussi Adler-Olsenin Metsästäjät, joka toinen "Osasto Q"-kirja. Lopetin tuolloin toteamukseen, että ehkäpä palaan vielä Osasto Q:n pariin. Enpä tuolloin arvannut, että se tapahtuisi jo samalla viikolla. Sähköpostiini napsahti yhteen ilmaiseen leffastreemaukseen oikeuttava arvokoodi ja kun klikkasin firman saitille, niin ensimmäisenä etusivulla oli Kvinden i buret eli suomeksi Vanki. Siis leffa, joka perustuu Adler-Olsenin sarjan ensimmäisen kirjaan. Olisi ollut kohtalon ivaa valita joku toinen leffa ja kun ärsyttävän sitkeä flunssakaan ei ole vielä kokonaan ohi, niin eihän siinä muutakaan voinut kuin ottaa mukavan asennon sohvalla sekä napauttaa leffan pyörimään. Kun on ensin lukenut kirjan ja sitten katsoo leffan, niin ekaksi tsekkaan aina henkilöitä ja tapahtumapaikkoja sillä silmällä, että miten ne eroavat kirjan pohjalta kuvittelemistani. Tässä tapauksessa päähenkilö Carl Mørck (Nikolaj Lie Kaas) oli leffassa jotenkin paljon edustavampi kuin olin ajatellut. Muuten leffa oli uskollinen kirjalle, mutta kyseessä oli kuitenkin ainakin näin suomalaisittain tarkasteltuna erittäin tyylikäs ja moderni trilleri, joka toimisi epäilemättä varsin hyvin vaikka kirjaa ei olisi lukenutkaan. 

Ashes to Ashes

Brittien yleisradioyhtiö BBC on tunnettu laadukkaista tuotannoistaan, mutta BBC:n sarjat ovat poikkeuksetta niin totaalisen peribrittimeininkiä, että niistä täytyy nauttia kohtuullisina annoksina. Muuten seuraa väistämättä yliannostus brittikulttuuria, tai siis näin ainakin omalla kohdallani. Vuonna 2008 päivänvalon näki Life on Mars - sarjan jatko-osa Ashes to Ashes. Viime viikolla vietin viimeistä kesälomaviikkoani maalla "mökillä" ja aikani kuluksi päätin pitkästä aikaa katsoa sarjan ekan tuotantokauden. 

Sarjan konsepti on melko hämmentävä. Rikostarkastaja Alex Drake (Keeley Hawes) joutuu ammutuksi ja vaipuu koomaan sekä vuoteen 1981. Hän joutuu sopeutumaan elämään ilman modernia teknologiaa ja ennen kaikkea sietämään esihistoriallisia kolleegojaan sekä super machoa cowboy rikosylitarkastaja Gene Huntia (Philip Glenister). Normaalisti suhtautuisin tälläiseen epämääräisesti science fictioon viittaavaan aikamatkailuun hyvin skeptisesti, mutta kun kyseessä on aikamatka kultaiselle kasarille ja BBC:n laadukkaasti toteuttamana, on lopputulos erittäin herkullista sekä viihdyttävää tv-draamaa. Oivallisesti käytetty musiikki ja korostetusti esiin tuotu kasarimeininki osuvat omaan makuuni erinomaisesti. Sarjan juoni on melko kevyttä perushuttua, mutta jotenkin kokonaisuus on kuitenkin hämmästyttävän tasapainoinen ja kohtuuden rajoissa pysyvä, siten, että kasarifiilistely ei karkaa komedian puolelle. 

Omasta levyhyllystäni löytyy myös kaksi Ashes to Ashes soundtrackiä. Sarjaa on kaiken kaikkiaan tehty kolme tuotantokautta, joten toki niihin varsin kattava setti mahtuu musaakin. Soundtrackit on koottu mielestäni melko hyvää makua osoittaen ja vain hieman ylikorostuneesti brittisoundin suuntaan. Useinhan kasarikokoelmissä on muutama huumoribiisi, jotka pilaavat kokonaisuuden, mutta omaan makuuni sopivasti post punkia, kasaridiscoa ja pop hittejä yhdistelevät levyt yksinkertaisesti rokkaavat. Levyissä on hienot pahvikannet ja yksi sarjan kohokohdista - punainen Audi Quatro. Kohokohtina voisi mainita Visagen Fade to Greyn, joka sarjassa todella hienossa discokohtauksessa. Muita kovia ovat mm. Duran Duran - Girls on Film, Ultravox - Vienna, Phil Collins - In the Air Tonight, The Specials - Rat Race ja Blondie - Atomic.  

Jussi Adler-Olsen - Metsästäjät

Loman aikana tuli lukaistua toinen osa osasto Q:n seikkailuja eli Jussi Adler-Olsenin Metsästäjät. Kävin elokuussa ostamassa Prahan kartan Suomalaisesta lomareissuani varten ja Metsästäjät oli sopivasti tiskillä tyrkyllä alehintaan, joten nappasin sen matkalukemiseksi. Sarjan ensimmäinen osa oli omaperäinen trilleri Vanki, jossa komisario Carl Mørck onnistui ratkaisemaan viime hetkellä koko Tanskaa kuohuttaneen rikosdraaman. Tällä kertaa alkuasetelma on samantapainen. Sattumanvarasilta tuntuvat yksittäiset tapahtumat nivoutuvat huikeaksi vyyhdiksi, joka väistämättä herättää lukijan pohtimaan, että ei kai näin voisi todellisuudessa tapahtua, vai voisiko sittenkin. Oma kirjahyllyni pursuaa ns. pohjoismaista dekkarikirjallisuutta ja tavallaan tekisi mieli niputtaa Adler-Olsenin osasto Q samaan sarjaan. Jotenkin Adler-Olsenin kirjat ovat hyvällä tavalla niin nyrjähtäneitä, että ainakaan äärirealistisiin ruotsalaisiin teoksiin, niitä ei voi kuitenkaan suoraan verrata. Ehkäpä Adler-Olsenin Tanska-vaikutteet ovatkin genren kaivattu seuraava evoluutioaskel, sillä itse olen jo hieman kyllästynyt ruotsalaisten dominointiin ja heidän tyylilajinsa alkaa olla jo niin läpikoluttu, ettei toistolta voida enää välttyä.Todennäköisesti tulen vielä jatkossa palaamaan osasto Q:n seikkailuhin.

The Unit - Kasvottomat sotilaat

Jep, eli jatkanpa siitä mihin eilen lopetin. Vuosina 2006-2009 kuvattiin (Eric L. Haneyn kirjaan perustuva) The Unit - Kasvottomat sotilaat tv-sarjaa neljän kauden verran. Hollywood on viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana tuottanut lukuisan määrän sotilastoimintaan liittyviä leffoja ja sarjoja. Miksi The Unit ansaitsee nousta esiin tuosta joukosta? Mielestäni monestakin eri syystä. The Unit käsittelee Delta Forcea, josta ei kovin montaa leffaa ole tehty. Eric L. Haney on ollut mukana tv-sarjan käsikirjoitusta tehtäessä ja yksikön tehtävät ovat hyvin monipuolisia monipuolisia sekä mielenkiintoisia. Parasta on kuitenkin realismi. 

 

Tehtävien suunnittelu ei ole helppoa eikä yksinkertaista. Jokaista yksityiskohtaa mietitään ja tehtäviä harjoitellaan etukäteen mahdollisuuksien mukaan. Kyse ei ole varsinaisesti mistään erikoistehosteilla rämistelystä ja pelkästä toiminnasta, vaan osa tehtävistä epäonnistuu ja usein näyttävän toiminnan sijasta olennaista on toteuttaa tehtävä mahdollisiman huomaamatta. Sarjassa kuvataan mielestäni varsin hyvin myös sitä, miten vaikeaa vaarallisen sekä huippusalaisen työn ja normaalin elämän yhteensovittaminen on. Monissa entisten erikoisjoukkojen jäsenten kirjoissa korostetaankin juuri tätä osa-aluetta, johon ei voi kouluttautua tai valmistautua. Operaatiot ja komennukset alkavat ja loppuvat tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin, mutta kotiin palatessa sotilaan täytyy kyetä unohtamaan työnsä ja sopeutua siviilielämään. Myös perheenjäsenet joutuvat kärsimään ja yksikkö on käytännön syistä oma pieni yhteisönsä, jossa eläminen vaatii uhrauksia puolin ja toisin.

Eric. L Haneyn oma aktiivipalvelus yksikössä sijoittui 80-luvulle ja tv-sarjan tapahtumat ovat 2000-lukua, sillä erotuksella, että Irakilla ja Afganistanilla ei ole niin suurta roolia kuin todellisuudessa lienee ollut. Mielestäni sarjan tapahtumien sijoittaminen nykyaikaan on onnistunut ratkaisu. Voi hyvinkin olla, että ne eivät ole niin realistisia, kuin 80-luvulle sijoitetut tapahtumat olisivat voineet olla, mutta kokonaisuutta ajatellen ratkaisu on onnistunut. Sarjan neljä tuotantokautta muodostavat mainion draaman kaaren. Tapahtumat eivät etene liian nopeasti, mutta eivät kuitenkaan junnaa paikallaan. Neljännen tuotantokauden loppuhuipennus on ehkäpä hieman liian dramaattinen, mutta toisaalta yksikön toimintaympäristössä mitään ei tapahdu sattumalta eivätkä asiat välttämättä ole siten, kuin voisi ensivaikutelman perusteella olettaa. Epäilemättä näin on todellisuudessakin. Sarja on mainiota viihdettä aihepiiristä kiinnostuneille, mutta myös kunnianosoitus erikoisjoukoille.

Eric L. Haney - Inside the Delta Force

Eric L. Haney on eläkkeellä oleva entinen Yhdysvaltain erikoisjoukkojen aliupseeri (Command Sergeant Major, joka on korkein aliupseerin arvo) ja kirjassaan hän on kertonut oman tarinansa siitä, miten hänestä tuli Delta Forcen operaattori sekä millaista oli palvella jenkkiarmeijan terromisminvastaisessa erikoisyksikkössä. Kirja jakautuu kolmeen osaan siten, että aluksi Haney kertoo siitä, miten hän tuli valituksi Delta Forceen, sen jälkeen siitä miten vastaperustetun erikoisyksikön kouluttautuminen toimintavalmiutuuteen tapahtui sekä lopuksi eräistä operaatioista, joissa hän oli mukana 80-luvun aikana. Itse löysin ensin The Unit tv-sarjan, joka on Suomessakin pyörinyt telkkarissa ja joka perustuu Haneyn kirjaan. Aion kirjoittaa myös tv-sarjasta, mutta päätin käytännön syistä jakaa The Unit:in käsittelyn kahteen osaan ja aloittaa Haneyn kirjasta. Kirja kiinnosti minua kahdesta eri syystä. Ensiksikin kiinnostukseni military-juttuihin, on aina kulminoitunut erityisesti erikoisjoukkoihin, ehkäpä siksi, että ne edustavat modernin sotilastoiminnan keihäänkärkeä ja toisaalta erikoisjoukot vain ovat kaikessa salaperäisyydessään äärimmäisen kiehtovia. Toiseksi Haneyn kirja sukeltaa lähihistoriassa itseäni suuresti kiinnostavaan ajanjaksoon eli 80-luvun tapahtumiin tuolloisissa maailman kriisipesäkkeissä. 

Eversti Charlie Beckwith perusti Delta Forcen 70-luvun lopussa. Uuden erikoisyksikön kehittäminen toimintakykyiseksi iskujoukoksi ei tietenkään tapahtunut yhdessä yössä. Pelkästänään yhdysvaltojen armeijalla oli jo tuolloin Vihreät baretit ja Ranger-joukot, muiden aselajien erikoisyksiköistä puhumattakaan. Miksi sitten Delta Forcea tarvittiin? Eversti Beckwithin lisäksi myös muutamat muut tahot olivat havainneet, että millään armeijan, poliisin tai muiden valtion virastojen osastoilla ei ollut kykyä reagoida uudenlaisen terrorismin aiheuttamiin uhkiin. Poliisien erikoisyksiköt kykeninät toimivaan vain paikallisesti ja sotilasyksiköt oli koulutettu toimimaan sotilaita vastaan jne. Eric L. Haneytä on kritisoitu siitä, että hän tituleeraa itseään Delta Forcen perustajajäseneksi ja ottaa liikaa kunniaa itselleen. Haneyn kuvaus siitä miten erikoisyksikön jäseneksi tullaan ja miten uutta yksikköä kehitettiin vastaamaan uudenlaisiin terrorismiuhkiin on kuitenkin hyvin mielenkiintoista luettavaa. Kokeneiden ammattisotilaiden oli opittava ajettelemaan kuten terroristit, heidän oli kyettävä toimimaan itsenäisesti tai pienissä ryhmissä ja hetkeäkään ei ollut hukattavana, koska esim. lentokonekaappauksista oli tullut 70-luvulla terroristeille tehokas toimintapa hankkia näkyvyttä omalle aatteelleen. 

Moderni teknologia on mullistanut tavallisen elämämme lisäksi myös perusteellisesti modernin sotilastoiminnan. Silti yhä edelleen nykyiset erikoisyksiköt käyttävät samantapaisia organisaatio-rakenteita sekä tiettyjä perustaktiikoita kuin esim. 80-luvulla Delta Force ja brittien SAS. 2000- luvun aikana Afganistanissa ja Irakissa Erikoisjoukot olivat hyvin merkittävässä roolissa, kun vihollisen rintamalinjaan ei voinut iskeä perinteisin menetelmin, koska viholliset piiloutuivat tavallisten ihmisten joukkoon ja ainoa tapa jolla heihin pääsi käsiksi, olivat yölliset iskut tiedustelutietojen perusteella siviilikohteiden keskelle. Uskallan väittää, että vaikka terrorismin vastainen sota ei tule koskaan terrorismia kitkemään pois, niin ilman Delta Forcen kaltaisia erikoisyksiköitä länsi-Eurooppa ja Yhdysvallat olisivat huomattavasti turvattomampia paikkoja kuin ne nykyään ovat. Pitkällä aikavälillä terrorismin poistaminen edellyttää aidon demokratian edellytysten luomista valtioihin, joissa demokratiasta voidaan vasta haaveilla, mutta ennen kuin diplomaatit ja muut valtioiden päämiehet onnistuvat maailman rauhan parissa, niin Delta Forcelle tulee riittämään töitä.