Rockin´ Around the Christmas Tree

Levykokoelmastani löytyy tasan yksi joululevy, joka on tässä tapauksessa juuri täsmälleen täydellisen sopiva lukumäärä. Kyseessä on Rockin` Around the Christmas Tree - niminen kokoelma vuodelta 2001. Kun näin joulua edeltävällä viikolla, tekee mieli höyryävän glögimukin äärellä hieman fiilistellä joulua, niin ei tarvitse pohtia, että minkä joululevyn laittaisi soimaan, kun on vain yksi vaihtoehto, josta valita. Kokoelman kaikki kappaleet ovat englanninkielisiä klassikoita, kuten avausraita Herman Hermitsin - Sleigh Ride ja sitä seuraava The New Seekersien - I Saw Mommy Kissing Santa Claus. Ainoa klassikko, joka kokoelmalta puuttuu, on Whamin - Last Christmas, mutta se on puute, jonka olen valmis hyväksymään. Omia suosikkejani ovat Suzi Quatron hienosti rokkaava Frosty the Snowman ja tanskalais-hollantilaisen Nina & Frederik duon versio Mary´s Boy Childista. 

En ole koskaan ollut jouluihminen siinä merkityksessä, että sekoaisin totaalisesti joulun lähestyessä tai fiilistelisin joulua jo syyskuussa. Kuitenkin joulu on aina ollut tavalla tai toisella jotenkin erikoista aikaa. Joulun merkitys itselleni on muuttunut totaalisesti aikuistumisen myötä. Lapsena parasta joulussa oli tietysti joululahjat ja se, että kerrankin sai syödä niin paljon karkkia, kuin jaksoi, eikä tarvinnut mennä kouluun. Nykyään joulu on itselleni ennen kaikkea hiljentymisen aikaa, jolloin voi rauhoittua, unohtaa arjen stressaavat murheet ja nauttia kuluneen vuoden saavutuksista. Pidän jouluruuasta, mutta itselleni kaikki ruoka on aina ollut lähtökohtisesti vain elimistön tarvitsemaa polttoainetta ja näin ollen, en ole koskaan jaksanut perehtyä kovin syvällisesti hyvästä ruuasta nauttimisen jaloon taitoon. Iän myötä tietyt traditiot merkitsevät itselleni yhä enemmän. Vuodesta toiseen huomaan katselevani Joulurauhan julistusta yhä kiinnostuneenpana sen sanomasta sekä koen hyvin tärkeäksi viedä kynttilä hautausmaalle. En ole myöskään harras uskovainen, mutta joulussa on aina ollut jotain hyvin vaikeasti selitettävissä olevaa taikaa. Mary´s Boy Child kappalehan viittaa Raamatun tarinaan siitä kuinka lapsi, josta on tuleva vapahtaja, syntyy jouluyönä Betlehemissä tallissa, joka oli ainoa vapaa majapaikka. Jotenkin tuo tarina on ollut aina merkillisen lohdullinen ja koskettava itselleni. 

Rauhallista ja tunnelmallista joulua!

Lars Kepler - Nukkumatti

Vihdoinkin sain luettua neljännen osan Lars Kepler nimimerkillä kirjoittavien Alexandra Coelho Ahndorilin ja Alexander Ahndorilin Joona Linna - sarjasta. Alunperinhän meinasin missata koko sarjan, koska minulle oli syntynyt jotenkin käsitys, että sarjan ensimmäinen osa olisi ollut enemmän kauhukirjallisuutta kuin tavanomainen trilleri. Onneksi kuitenkin tulin lukeneeksi aikoinaan Hypnotisoijan. Nukkumatti on toistaiseksi viimeisin suomennetty Lars Kepler - kirja. Osa osalta Joona Linnan tutkimukset sarjamurhaaja Jurek Walterista ovat edenneet ja Nukkumatissa tapahtuu huimaava käänne umpikujassa olleiden tutkimusten osalta. Loppuratkaisu jättää kuitenkin tilaa vielä ainakin seuraavalle osalle, joka on alustavien tietojen mukaan ilmestymässä keväällä 2015. Aiemmin tänä vuonna hehkutin kolmea ensimmäistä osaa sekä Hypnotisoijasta tehtyä leffaa. Epäilemättä muitakin leffoja tullaan näiden kirjojen pohjalta näkemään ja toivottavasti ne ovat yhtä hienosti toteutettuja kuin Hypnotisoijan filmatisointi. 

Aloitin Nukkumatin jo pari viikkoa sitten ja ajattelin, että luen sitä hitaasti pienissä pätkissä nautiskellen. Lauantaina olin päässyt puoleen väliin ja juoni tiivistyi siinä määrin, etten enää malttanut laskea kirjaa käsistäni ja niimpä luin sitten jälkimmäisen puoliskon yhtä soittoa putkeen. On toki aina hyvä merkki, jos kirja imaisee mukaan siinä määrin, ettei lukemista voi lopettaa. Jos koko tarina, joka on nyt jaettu neljään kirjaan olisi tiivistetty yhteen osaan, niin se ei luultavasti toimisi, sillä niin päätähuimaava se on. Kirjailijoiden kunnianhimoinen ratkaisu raottaa salaisuuksien verhoa vähän kerrallaan on nerokas ennen kaikkea kahdesta syystä. Tarina säilyy uskottavana, kun epätodennäköisiä tarinan palasia putoilee vähän kerrallaan ja toisaalta lukemista ei malta lopettaa, koska kun yksi arvoitus ratkeaa, nousee esille kaksi uutta arvoitusta. 

No Easy Day/Zero Dark Thirty

Syyskuun 11. päivänä vuonna 2001 tulin iltapäivällä kotiin koulusta. Söin välipalaa ja katselin telkkarista musavideoita. Kun isäni tuli kotiin, hän kehotti minua vaihtamaan maikkarilta ykköselle. Sieltä tuli ylimääräinen uutislähetys. Kaksi lentokonetta oli lentänyt päin WTC-torneja New Yorkissa. Terrorismin vastainen sota oli alkanut. Tajusin heti, että uutisia katsellessani, että WTC-iskut olisivat ehkäpä vuosikymmenen isoin uutinen, mutta terrorismin vastaisen sodan konseptia en osannut tuolloin vielä kuvitellakaan, saati hahmottaa sen mittasuhteita. Ex-Navy SEAL Matt Bissonnetten salanimellä Mark Owen yhdessä Kevin Maurerin kanssa kirjoittama kirja No Easy Day ja Kathryn Bigelowin elokuva Zero Dark Thirty kertovat kahdesta eri näkökulmasta, miten terrorismin vastainen sota saavutti erään kulminaatiopisteensa Osama Bin Ladenin saadessa surmansa vuonna 2011 Navy SEALsien toteuttamassa iskussa Pakistanissa. 

Aloitetaan vaikkapa No Easy Daystä. Kirjan nimi tulee Navy SEALsien motosta: "The only easy day was yesterday", mutta on toki selvää, että isku Osama Bin Ladenin residenssiin oli varmasti "kova päivä", kuten kirjan nimi on suomennettu. Matt Bissonnetten kirja nousi hiljattain uudelleen ajankohtaiseksi, kun entiset erikoisjoukkojen sotilaat aloittivat julkisen debaatin siitä, kuka itseasiassa ampui OBL:n. Operaatio Neptune Sprearin lisäksi Bissonnette kertoo kirjassaan myös miten hänestä tuli Navy SEAL ja millaisia operaatioihin hän osallistui komennuksillaan Irakissa ja Afganistanissa sekä mm. siitä, miten Kapteeni Richard Phillips pelastettiin Maersk Alabaman jouduttua merirosvojen hyökkäyksen kohteeksi. Mielestäni Bissonnette onnistuu erittäin hyvin kuvaamaan sitä, miten äärimmäisen rankkaa sekä fyysisesti, että henkisesti erikoisjoukkojen sotilaiden elämä on ja toisaalta hän myös valottaa terrorismin vastaisen sodan vaiettua puolta. Hän kertoo miten turhauttavaa terroristien jahtaaminen yöstä toiseen Afganistanin ja Irakin kapungeissa sekä maaseutukylissä voi olla. Toisaalta hänen unelmansa oli palvella maataan Navy SEAL sotilaana ja kirjan perusteella käy selväksi, että vaativa työ vie paljon, mutta tarjoaa myös kokemuksia, joita ei siviilityössä koskaan voisi kokea.

Zero Dark Thirtyn lisäksi on tehty muitakin leffoja, jotka käsittelevät operaatio Neptune Spearia, mutta Kathryn Bigelowin versio aiheesta on tietääkseni ainoa oscar-voittaja. Jo Bigelowin aikaisempi menestysteos Hurt Locker onnistui kuvaamaan modernia sodankäyntiä käsittämättömän realistisesti, mutta samalla myös mukaansatempaavalla tavalla. Leffa pitää otteessaan ja siitä välittyy intensiivisesti epätoivoinen vimma, jolla OBL haluttiin saada löytää ja tappaa, jotta al-Qaidalta tuhottaisiin sen karismaattinen johtaja. Ilman erikoisjoukkoja opearaatio Neptune Spear ei olisi onnistunut, mutta Zero Dark Thirty kuvaa erinomaisesti miten valtavasti tiedustelutietoa tarvitaan, jotta edes varsinaista operaatiota voidaan ryhtyä suunnittelemaan sen toteuttamisesta puhumattakaan. Tiedustelu on usein vielä vaarallisempaa ja epäkiitollisempaa työtä kuin sotilaiden suorittamat operaatiot. 

Vaikka OBL saatiinkin lopulta tapettua, niin todellisuudessa yhdysvaltojen sekä sen liittolaisten toimet Irakissa ja Afganistanissa eivät ole tuhonneet al-Qaidaa. Päinvastoin tällä hetkellä ISIS on pelottavampi uhka kuin al-Qaida oli koskaan Bin Ladenin eläessä ja vaikka littouman joukot yrittävätkin vetäytyä lähi-Idästä, niin terrorismin vastaisen sodan loppua ei ole näköpiirissä. No Easy Day ja Zero Dark Thirty ovat kumpikin kunnianosoituksia miehille ja naisille, jotka vaaraantavat oman henkensä taistellakseen turvallisuutemme vuoksi.