sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Bourne-trilogia


Harmaan viikonlopun piristykseksi päätin katsoa pitkästä aikaa Bourne-trilogian eli Paul Greengrassin ohjaamat leffat: The Bourne Identity, The Bourne Supremacy ja The Bourne Ultimatum. Ensimmäinen tuli valkokankaille 2002 ja varsinaisen trilogian päätös 2007. Hiljattainhan Robert Ludlumin kirjoihin perustuvaan meduusateema palasi taas valkokankaille, mutta uusin ei käsittääkkseni yllä Paul Greengrassin timantinkovien leffojen tasolle. Olen nähnyt leffat useita kertoja, mutta jokin niissä saa minut aina palaamaan yhä uudestaan niiden pariin. TIME-lehden parisen vuotta sitten julkaisemassa Special ops-kirjan viimeisessä luvussa käsitellään erikoisjoukkojen toimintaa kuvaavia leffoja ja Matt Damonin esittämä Jason Bourne on ansaitusti päässyt mukaan. 90-luvun loppupuolella eräät toimintaleffojen ohjaajat ja tuottajat tekivät mielestäni genrelle karhunpalveluksen keskittymällä liikaa näyttäviin erikoistehosteisiin ja unohtamalla realistisuuden täysin. Toki Bourne-leffoissakin on vauhdikkaita takaa-ajoja jne., mutta kokonaisuutena ne ovat kuitenkin suhteellisen realistisia ja antavat erikoisjoukkojen operaattorien toiminnan vainoharhaisesta maailmasta uskottavan kuvauksen. 

Matt Damonin esittämä Jason Bourne on upseeri, joka ryhtyy CIA:n salaisen testiohjelman vapaaehtoiseksi, tajuamatta täysin mistä kaikesta hän joutuu luopumaan ja miten rankkaa elämä vainoharhaisessa sekä synkkääkin synkempien salaisten operaatioiden parissa on. Paul Greengrass on mm. mainiossa Green Zone-leffassaan kritisoinut Yhdysvaltojen hallintoa ja erityisesti CIA:n toimintaa kuten hän tekee Bourne-leffoissakin. Jason Bourne eroa perinteisistä Rambon kaltaisista toimintasankareista siten, että hän ei pelkästään pullistele lihaksillaan tai ota hulluja riskejä huvikseen, vaan käyttää räjähtävää ja rujoa voimaa tarpeen tullen sekä pyrkii pysymään näkymättömissä ja askeleen vainoajiaan edellä. Bourne-leffojen realismia lisää myös se, että niissä ei kikkailla scifi-härvelillä, vaan modernia tietotekniikkaa hyödynnetään juuri siten, kuin sitä on mahdollistaa hyödyntää todellisuudessakin.

Bourne-leffoissa seikkaillaan niin Venäjällä, Goalla, Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Mielenkiintoisista tapahtumapaikoista syntyy tietty eksotiikka, mutta toisaalta ne osoittavat myös sen miten globaalissa yhteiskunnassa elämme ja miten tieto liikkuu hetkessä toiselta puolelta maapalloa satelliittien avulla. Kaikessa realistisuudessaan Bourne-leffat luovat jopa hieman pelottavan kuvan yhteiskunnastamme. Kaikkea on mahdollista valvoa ja isot pomot voivat lasiseinäisistä toimistoistaan käsin toteuttaa mitä häikäilemättömämpiä operaatioita missä vain. Toisaalta Leffat päättävä Mobyn Extreme Ways jättää itselleni aina hymyn huulille. Niin kauan kuin on elämää on toivoa paremmasta.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Nyt Kolisee


Okei, myönnetään, olen puoli vuotta myöhässä, mutta ei anneta sen häiritä. J. Karjalainen on niin itsestään selvä osa suomalaista radiopoppia, että olisi vaikea kuvitella suomigenreä ilman Karjalaista. Itselleni Karjalaisen tuotanto on kuitenkin aina rajoittunut radiosoittossa pyörineisiin kappaleisiin ja isoihin hitteihin. Viime kesän Flow-festareiden ohjelmaa tutkiessani olin hieman yllättynyt, kun spottasin Nyt Kolisee liven aikataulusta. Samaan aikaa Sin Cos Tan veti kuitenkin oman settinsä mustassa teltassa ja vanhana Jori Hulkkos-fanina suuntasin mustaan telttaan ja ehdin näkemään Nyt Kolisee livestä vain pari viimeistä biisiä. Viime kesänä isoksi hitiksi noussut Levyn avausraita Solesen ja Kosolan Miljoona vuotta (Meripihkahuone) ei sytyttänyt itseäni erityisemmin, vaikka kappaleessa ei sinänsä mitään vikaa olekaan. Jotenkin Solosen ja Kosolan versio oli niin samankaltainen kuin alkuperäinenkin J. Karjalaisen Meripihkahuonekin, etten sen pohjalta ruvennut tarkemmin selvittämään, että mikäs juttu tämä nyt sitten oikein on. Sattumalta kuuntelin koko levyn Spotifyista loppukesästä ja kokonaisuutena levy aukesikin sitten ihan eri tavalla. Suomalaisten räppäreiden kunnianosoitus J. Karjalaisen tuotannolle on Palefacen kiistämättömän ammattitaidon ansiosta erittäin huikea levy. Tarinan mukaan J. Karjalainen olisi maininnut Palefacelle miten hip hop- henkisiltä Et ole yksin-levyn taustat olivat kuulostaneet ja siitä se ajatus oli sitten lähtenyt. Levyllä ei ole oikeastaan mitään tiettyä kohokohtaa, joka olisi noussut suosikikseni, mutta ei myöskään yhtää huonoa täytebiisiä. Nyt kolisee on ennen kaikkea kokonaisuutena vahva näyttö suomigenren nykytilasta ja suomalaisten artistien kyvystä kehittää yhteistyössä ikään kuin yhteistä kansallista suomisaundia, jota J. Karjalaisen biisit kiistämättä ovat.



perjantai 24. lokakuuta 2014

Anders Adali - Rahaa rahaa rahaa


Mietin pitkään kehtaanko kirjoittaa Anders Adalin Rahaa rahaa rahaa kirjasta. Adalin häpeilemättömän röyhkeä kertomus siitä, miten hän jenginsä kanssa ryösti Suomen Pankin arvokuljetuksen Turussa 2007, on näet erittäin mielenkiintoista, mutta samalla myös eettisesti ja moraalisesti hyvin arvelluttavaa kirjallisuutta. Päädyin kuitenkin kirjoittamaan kirjasta, koska se herätti sekä ensimmäisellä lukukerralla, että nyt hiljattain lukiessani kirjan uudestaan ajatuksia, joista halusin kirjoittaa. Lisäksi nautin myös suuresti kyseisen kirjan lukemisesta, ja kun ajatusenani on kirjoittaa itselleni nautintoa tuottavista teoksista, niin tartuin tuumasta toimeen. 

Anders Adali kertoo, että hänen lapsuutensa oli täysin normaali, tosin hän eli materialistisessa yltäkylläisyydessä ja ymmärsi jo nuorena, että materialistisia tavoitteita on helpompi saavuttaa, jos ei noudata lakia. Uransa alkutaipaleella hän myös päätti, että hän ei halua, joutua kärsimään teoistaa ja tiedosti, mitä kiinnijäämisestä seuraisi. Niimpä Adali oli äärimmäisen varovainen ja teki myös rehellisiä päivätöitä, pitääkseen poliisin epäilyt poissa itsestään. Hän teki kavereidensa kanssa kymmenen vuotta arvokuljetusryöstöjä Ruotsissa jäämättä kertaakaan kiinni tai edes joutumatta poliisin kanssa tekemisiin. Adali suunnitteli ja toteutti huolellisesti ryöstöt niin, että riski jäädä kiinni oli mahdollisimman pieni. Esim. Suomen Pankin arvokuljetusryöstöä varten Adali kavereineen teki useita tiedustelumatkoja Suomeen ja he selvittivät yksityiskohtaisesti sisäpiiritietoa hyödyntäen, miten ryöstö kannattaisi toteuttaa. Kun kirjaa lukiessa tietää, että kyse ei ole fiktiosta (anakaan puhtaasti), niin jotenkin Adalin kertomus saa ihan erilaiset fiilikset aikaan, kuin fiktiivisten dekkareiden tai trillerien lukeminen.

Lakimies ja dekkaristi Jens Lapidus on kirjoittanut kirjan alkusanat ja niissä hän selittää miksi, rikollinen mieli kiehtoo niin monia rehellisiä ihmisiä. Adali antaa kirjassaan kuvan itsestään perheenisänä, joka teki rikoksia, jotta hänen perheensä voisi nauttia materialistisesta elämäntyylistä, mutta hän kertoo myös nauttineensa keikkojen suunnittelusta ja toteuttamisesta. Tavallaan hämmentävintä kirjassa onkin ehkä se miten hän onnistui yhdistämään normaalin perhe-elämän ja ryöstökeikat. Eräs parhaista armeijamuistoistani on "sissikeikka", jossa parin kaverin kanssa pukeuduimme siviilivaatteisiin ja yritimme tunkeutua erään leirin aikana eri yksiköiden asemiin. Jo pelkkä ajatus, että yrittäisimme tunkeutua pimeässä metsässä salaa vartiomiesten ohi toisten asemiin oli todella houkutteleva. Kyseisen keikan onnistuminen jääköön salaisuudeksi, mutta sen voin kertoa, että hauskaa oli :) Tuon muiston myötä voin kuvitella, miten huikeat fiilikset onnistuneen keikan jälkeen voi epäilemättä saavuttaa, mutta toisaalta kirjansa lopussa Adali kertaa, kuinka hän viimeiseksi suunnittelemansa keikan jälkeen lopulta jäi kiinni ja tiesi päätyvänsä vuosiksi vankilaan. Adalin tapaus osoittaa mihin äärimmäisyyksiin viety itsekkyys voi johtaa ja mitä sen seurauksena voi olla.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Heikki Kuula - Heijastuksia täydelliseltä rundilta


Viime aikoina päässäni on kyllä pyörinyt toinen toistaan huikeampia idiksiä jutuista, joista voisi kirjoittaa, Jostain syystä ideat eivät ole kuitenkaan konkretisoituneet, mutta tässä nyt olis taas vähän vuodatusta. Viime perjantaina julkaistiin virallisesti Heikki Kuulan tuorein pitkäsoitto, joka kantaa nimeä Heijastuksia täydelliseltä rundilta. Muutaman kerran levyä kuunneltuani, vaikutelmani ovat hieman ristiriitaiset ja hämmentyneet. Osa biiseistä on todellisia helmiä, joissa yhdistyvät nerokkaasti rimmaavät räp-lyriikat, rullaavat pop-sävellykset ja yleisesti hyvä meininki. Toisaalta taas avausraita Helsinginkatu ja sitä seuraava Rataraato ovat todella rujoja, jopa inhorealistisia biisejä, jotka eivät ehkä aivan istu kokonaisuuteen. Voi olla, että levylle on tietoisesti yritetty hakea erilaisia fiiliksiä ja siinä tapauksessa ratkaisu toki toimiikin, mutta itse olisin jättänyt ainakin Helsinginkadun pois levyltä, jolloin se olisi paljon tasaisempi kokonaisuus. 

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten muutama vuosi sitten löysin Monsp-labelin tuotannon, ja yhtäkkiä näin kotimaisen räppiskenen aivan eritavoin kuin olin sen aiemmin nähnyt. Teflon Brothersien kaksi ensimmäistä levyä olivat itselleni tuolloin todellisia voimasoittolättyjä ja diggasin niistä ihan kybällä. Teflonien kolmas levy sen sijaan ei sanottavammin sytyttänyt. Osa biiseistä oli toki ihan kuuneltavia, mutta kokonaisuutena levy oli aivan liian varman päälle tuotettua perushuttua ja siitä puuttui kaikki se särmä sekä patoutunut energia, jota Teflonien kaksi ekaa levyä pursuivat. Kuulan soololevyillä taas juuri popahtavat kappaleet ovat itselleni olleet niitä parhaita raitoja. Tuoreimmallakin levyllä esim. Iisan kanssa tehty kimppabiisi Pilvellä on todella jännä sekoitus Kuulan tylyä räpäytystä ja Iisan hentoa elektropoppia, mutta omaan makuuni yhdistelmä toimii todella hyvin. 

Levyltä on jo aikaisemmin julkaistu Rataraadon lisäksi sinkkuina myös päätösraita Ystävii sekä Ekstaasinappi. Ystävii ja Ekstaasinappi ovat olleet radio Helsingillä useiden deejiiden ahkerassa soitossa ja ne ovat mielestäni persoonallisia ja huolella mietittyjä, mutta silti helppoja moderneja pop-kappaleita, jotka toimivat omaan korvaani loistavasti. Joka tapauksessa pidän levyä ehkä syksyn kovimpana uutuutena ja tulen varmasti kuuntelemaan sitä jatkossakin. Myös Teflon Brothersit julkaisevat uuden levyn näillä näkymin 7.11 ja onkin jännä nähdä, miten bändin soundi tulee poikkemaan Heikki Kuulan soolomateriaalista vai onko kyseessä ikään kuin jatko-osa soololevylle. Aika näyttää.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Ian Fleming - Erittäin salainen


Edustan koulukuntaa, joka pitää novelleja kirjallisuuden kuninkuuslajina. Monisataasivuisessa romaanissa kirjailija voi kuvata tapahtumapaikkoja ja henkilöhahmoja hyvinkin yksityiskohtaisesti, taustoittaen tapahtumien syitä sekä seurauksia, mutta novellissa on kyettävä tiivistämään kertomus muutamaan kymmeneen sivuun. Ian Flemingin tuotannosta novellikokoelma Erittäin salainen on ollut itselleni hyvin rakas teos jo 90-luvulta lähtien, kun aikoinaan luin sen ensimmäisen kerran. Sittemin olen palannut aina muutaman vuoden välein kirjan pariin. Alun perin kirja on julkaistu vuonna 1959 ja oma painokseni, jonka olen muistaakseni löytänyt jostain divarista on vuodelta 1995. Erittäin salainen sisältää viisi novellia, joissa Fleming on mielestäni onnistunut todella timanttisesti kiteyttämään James Bondin henkilöhahmon syvimmän olemuksen kirjan tarinoihin. Itselleni on ollut erittäin mieluista nähdä viime vuosina Daniel Craig uusissa Bond-leffoissa, koska Craig on roolissaan kunnioittanut Ian Flemingin alkuperäistä näkemystä Bondin henkilöhahmosta. Ian Fleming työskenteli itse toisen maailman sodan aikana Brittien laivaston tiedustelupalvelussa, joten hän saattoi kirjoittaa omien kokemustensa pohjalta, eikä hänen tarvinnut turvautua pelkästään mielikuvitukseensa tai toisen käden tietoon tiedustelualaan liittyen. 

Millainen Flemingin Bond sitten on? Hyvä kysymys, johon en osaa yhdellä sanalla vastata. Itse näen Bondin ennen kaikkea peribrittiläisenä vanhanaikaisena herrasmiehenä, jota on nyky-yhteiskunnan normien valossa helppoa pitää sovinistisena machona, mutta se on mielestäni väärä tulkinta. Toisaalta esim. Roger Mooren ja Pierce Brosnanin roolihamoissaan esittämä humoristinen naistenmies on ollut aina itselleni kovin vieras tulkinta. Sen lisäksi, että Flemingin Bond on brittiläinen herrasmies, on hän ehdottomasti myös kivenkova ammattilainen, joka kykenee koulutuksensa sekä kylmäverisen tilannehallinnan avulla selviytymään hengenvaarallisista tehtävistä. Flemingin Bond ei kuitenkaan suhtaudu elämään välinpitämättömästi, vaan ymmärtää tekojensa seuraukset, mutta nukkuu yönsä hyvin, koska kykenee perustelemaan tekonsa moraalisesti. Bond ei tapa tappamisen ilosta, vaan suojellakseen isänmaansa etuja. Luksuselämä on vain saavutettu etu, ei itsetarkoitus. 

Onko Bond sovinisti, vai ei? Kirjan nimikkonovellissa M:n ystäväpariskunta Havelockit surmataan Kuubaan paenneen entisen natsin toimesta. Bond saa tehtäväkseen toteuttaa viidakon lakia, koska muuten oikeus ei koskaan toteutuisi. Myös pariskunnan tytär on ottanut oikeuden omiin käsiinsä. Bond on ehdottomasti sitä mieltä, että hänen tulee miehenä toteuttaa tehtävä, mutta lopulta Judykin saa tehdä osansa. Kirjan viimeisessä novellissa on myös hyvin mielenkiintoinen asetelma, jossa Bond päätyy upporikkaan vaimoaan pahoinpitelevän öykkärin laivalle, muttta kun laiva palaa satamaan on matkustajia yksi vähemmän, kuin lähtiessä... En viitsi paljastaa enempää, mutta totean vain, ettei ainakaan kyseisen novellin perusteella Bondia oikein voi pitää sovinistina. Novellissa Lohdun kvantumi Fleming esittää hyvin mielenkiintoisen teorian ihmisten välisistä suhteista ja niiden dynamiikasta. Kaiken kaikkiaan Bond on tietyllä tapaa ristiriitainen ja mielestäni yksi aikamme eniten väärinymmärretyistä hahmoista. Flemingin kirjat, sekä romaanit, että novellit ovat silkaa timanttia, samoin kuin esim. Daniel Craigin tähdittämät uudet Bond-leffat. Sen sijaan valitettavan moni Flemingin kuoleman jälkeen kirjoitettu Bond-seikkailu ja -leffa olisi saanut kernaasti jäädä tekemättä. Erittäin salainen ja muutkin Flemingin teokset tarjoavat kuitenkin mahdollisuuden paeta hetkeksi viime vuosisadan puolenvälin maailmaan, joka tuntuu nykyään kovin eksoottiselta, viattomalta sekä nostalgiselta. 

maanantai 6. lokakuuta 2014

Apulanta

Apis livenä kesällä -13 kauppatorilla.

En ole oikein koskaan osannut päättää miten suhtautuisin Apulantaan. Yleensä joko pidän jostakin bändistä tai sitten en pidä siitä. 90-luvulla Apulannnan ekat biisit eivät juurikaan tehneet minuun vaikutusta, enkä tuolloin erityisemmin pitänyt yhtyeestä, mikä on ehkä jossain määrin yllättävää. Esim. -98 Klamydia julkaisi 10-vuotis juhlalevynsä, joka oli tuolloin ehdottomasti yksi suosikkilevyistäni ja pidän siitä vielä nykyäänkin. Kyse ei siis ollut siitä, etteikö punk-rock olisi kiinnostanut. Voi olla, että jotenkin Apis vain oli liian vaikeaa. Tuolloin kuuntelin muutenkin suhteellisen yksinkertaista ja helppoa musaa. Suunnilleen noihin aikoihin törmäsin esim. ekaa kertaa The Clashin - London Calling biisiin, jota voitanee pitää yhtenä merkittävimmistä brittipunkin kulmakivistä. Se kuulusti tuolloin todella rouheelta ja menevältä, mutta esim. Led Zeppelin - Whole Lotta Love ei taas toiminut ollenkaan. Nykyään tuo junnaava progemammutti taas rokkaa ihan kybällä, kun taas London Calling on enää vain hyvä biisi muiden hyvien biisien joukossa. 

Mutta palatakseni Apikseen, niin edelleen osa bändin tuotannosta on joko radiossa totaallisen puhkisoittettua tai sitten en muuten vain voi sietää tiettyjä kappaleita. Viimeisen kahden vuoden aikana olen nähnyt Apulannan kahdesti livenä ja kumpikin keikka on todistanut, että Apis on ehdottomasti Suomen kovimpia livebändejä. Jotenkin biisit, jotka eivät radiossa tai kotikuuntelussa kolahda millään tavoin, syttyvät livenä aivan ennnen kokemattomalla tavalla eloon. Apulannan levyistä minulla ei ole mitään tiettyä suosikkia, koska kaikilla levyillä on yksi tai kaksi hyvää biisiä, joista tykkään ja sitten niitä, joista en erityisemmin välitä. Viikonloppuna sain kuitenkin vihdoinkin tehtyä Spotifyihin Apis-soittolista, jolle keräsin omia suosikkejani tuoretta kokoelmalevyä hyödyntäen. Minulla on ollut jo ainakin puolitoista vuotta ajatuksena tehdä Apis-lista, mutta nyt siis vihdoinkin sain sen toteutettua. Lopuksi mainittakoon vielä, että Toni Wirtasen Vain elämää - jakso oli ensimmäin ja kenties viimeinen jakso kyseisestä ohjelmasta, jonka olen miltei kokonaan katsonut :) Ei sillä, ettenkö arvostaisi artistien versioita toistensa kappaleista, mutta jotenkin koko tosi TV-ajatuksena sotii konservatiivista arvomaailmaani vastaan. 

Apulannan lisäksi itselläni on viha-rakkaussuhde spotifyihin. Se helpottaa musadiggailua valtavasti ja tuskin olisin koskaan ilman spotifyita ryhtynyt tekemään itselleni Apis-soittolistaa. Kuitenkin kaipaan suunnatomasti sitä fiilistä, joka syntyi kun matkusti ensin haisevalla bussilla puoli tuntia stadin keskustaan ja sitten räntäsateessa rämpi pari tuntia pitkin keskustaa levykaupasta toiseen, kunnes lopulta teki jonkun huikean löydön, joka pelasti pienen shoppailijan päivän. Onhan se toki huomattavasti helpompaa istua kotona nojatuolissa läppäri sylissä ja luurit korvissa ja diggailla rajattomasti musaa kympin kuukausimaksulla. Mutta se fiilis... :) Luopuisinko spotifyista, jos voisin palata takaisin ysärille? En todellakaan. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että maailman ei kuulu olla täydellinen. Asiat, joita voi sekä vihata, että rakastaa, tekevät elämästä elämisen arvoisen, olipa kyse bändeistä tai sovelluksista.

Niin se soittolista:
Apis-lista