Eipä olekaan pitkään aikaan tullu kirjoitetua mitään, mutta nyt olisi sitten kaksi aiheena kaksi kirjaa yhdessä tyyppinen lähestyminen. Uusiin työkuvioiden takia harrastukset ovat jääneet vähän taka-alalle ja toisaalta olen yrittänyt keksiä uusia ideoita blogiteksteihin, etten toistaisi itseäni kyllästymiseen asti. Luettuani kuvan kaksi pokkaria peräjälkeen, sain ajatuksen kirjoittaa niistä yhdessä, kyseisten kirjojen tapahtumat, kun sattuvat ajallisesti varsin mielenkiintoisella tavalla limittäin. Mark Bowdenin Black Hawk Down on jo vuosia ollut lukulistallani, mutta en ole vain saanut laiskuuttani hankituksi kirjaa käsiini. Kun Black Hawk Down-leffa ilmestyi taannoin Netflixiin päätin, että nyt on aika hankkia myös vihdoinkin kirja ja lukea se. Leffan olen nähnyt varmaan viisi tai kuusi kertaa, joten Mogadishun taistelun tapahtumat tunsin entuudestaan, mutta odotin kirjan avaavan tapahtumien taustoja ja siten tuovan uutta perspektiiviä. Niin ikään Netflixin kautta löytämäni ja kovasti hehkutettukin Orange is the New Black oli tv-sarjana itselleni vähän ristiriitainen kokemus. Ensimmäinen tuotankokausi oli silkkaa timanttia ja ahmin sen hetkessä, mutta toinen tuotantokausi jätti lievän pettymyksen. Jotenkin siinä tyydyttiin vain toistamaan ensimmäisen kauden juttuja uudestaan ja ensimmäisessä kaudessa itseäni suuresti viehättänyt Weeds-sarjasta tutun käsikirjoittaja Jenji Kohanin taidokkaasti luoma kieroutunut sekä normeja kyseenalaistava tunnelma jotenkin lopahti.
Ajatuksenani oli kirjoittaa näistä yhdessä siten, että kertoisin omista näkemyksistäni ja ajatuksistani 90-luvun jenkkiyhteiskuntaa liittyen sekä valottaisin tunteita, joita kirjat minussa herättivät. Ensin lienee kuitenkin paikallaan kertoa hieman taustaa teoksia tuntemattomille. Journalisti Mark Bowden kertoo Black Hawk Downissa siitä, kuinka jenkkien erikoisjoukkojen eliittisotilaita Delta Forcesta ja Ranger-joukoista lähettiin syksyllä 1993 Mogadishuun Somaliaan tehtävänän vangita kaupungia terrorin keinoin hallitseva sotalordi Mohamed Farrah Aidid ja siten luoda edellytykset kv.-ruoka-avun toimittamiseen sisällisodan runteleman maan siviiliväestölle. Mark Bowden kuvaa mainiosti nuorten soturien ajatusmaailmaa Afrikassa, jossa tunnin pituiseksi suunniteltu operaatio venyi yön yli pitkittyneeksi selviytymistaisteluksi sekasortoisessa kaupungissa, josta useimmat yhdysvaltalaiset eivät olleet edes kuulleet. Nuoruuden into ja ylimielisyys yhdistettynä monimutkaiseen sekä kunnianhimoiseen operaatioon kostautuivat verisimpänä taisteluna sitten Vietnamin sodan.
Samaan aikaa vuonna 1993 Piper Kerman oli 23-vuotias juuri opintonsa päättänyt seikkailunhaluinen nuori nainen. Tutustuttuaan boheemi-ystäviensä kautta huumeiden salakuljetusta Afrikasta Yhdysvaltoihin organisoivaan vanhempaan naiseen, hän teki valintoja, jotka veivät hänet vuosikymmen myöhemmin vankilaan. Mogadishussa nuoret Ranger-sotilaat katselivat kateellisena Delta Forcen-operaattoreiden toimintaa ja monet varmasti haaveilivat itsekin pääsystä erikoisjoukkojen vaativimpaan ja salaisimpaan yksikköön. Aivan samoin kuin armeija tyydytti nuorten sotilaiden seikkailunnälkää, huumebisnes tarjosi Piper Kermanille ylellisiä matkoja eksoottisiin maihin sekä mahdollisti elintason, josta hän olisi muuten voinut vain haaveilla. Jotenkin amerikkailainen unelma tiivistyy mainoisti näihin kahteen kirjaan. Yhdysvalloissa kaikki on mahdollista, mutta väärien valintojen seurauksena voi kohtalona olla tuskainen kuolema tomuiselle kadulle kuuman Afrikan auringon säälimättömään paisteeseen tai päätyminen vankilaan.
Piper Kerman kertoo ymmärtäneensä vankilassa tekojensa seuraukset ja katuvansa nuoruuden virheitään, vaikka tuolloin saikin kokea juuri sellaisia seikkailuja, joista haaveili. Hän kuitenkin kritisoi jenkkien huumeiden vastaista sotaa tehottomaksi ja lähestymistapaa täysin vääräksi. Black Hawk Downin lopussa Mark Bowden kertoo yllättyneensä, ettei Mogadishun tapahtumista kyetty ottamaan opiksi jenkkiarmeijassa, ennen kuin hän alkoi tutkia tapahtumia ja teki niistä yhteenvedon. Erikoisjoukkojen toiminta on aina lähtökohtaisesti salaista jopa siinä määrin, että edes tehdyistä virheistä ei kyetä ottamaan opiksi, koska kaikki operaatioihin liittyvä materiaali on niin tiukasti lukkojen takana, sikäli kun sitä edes on olemassa. Huumeiden vastainen sota on johtanut siihen, että jenkeissä vankilat ovat täynnä ihmisiä, jotka eivät oikeastaan kuuluisi vankilaan tai jotka olisivat kyenneet välttämään vankilaan joutumisen, mikäli heillä olisi ollut elämässään todellisia vaihtoehtoja huumebisnekseen liittyvien rikosten sijaan. Amerikkalaiseen unelmaan kuuluva valinnanvapaus on mielestäni erittäin hieno asia ja monessa suhteessa ihailen jenkkien kulttuuria. Kuitenkin sekä huumeiden vastainen sota, että terrorismin vastainen sota ovat kumpikin epäonnistuneet, koska perimmäisten ongelmien ratkaisun sijaan, on tartuttu aseisiin ylivoimaan luottaen samalla unohtaen ikiaikainen soturien viisaus: "joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu".
