Miami Vice ja Michael Mann

Miami Vice, kuten koko kasari, jakaa vahvasti ihmiset kahteen kategoriaan. Toiset rakastavat kasaria ja toiset haluaisivat unohtaa hedonistisen juppiajan ja tuon  tyylillisesti törkeän mauttomuuden rajat määrittelevän ajanjakson. Tietenkään reaalimaailmassa kasari ei ollut samanlaista juppiaikaa kaikille, eikä se ehdottomasti ole ollut todellisuussa samanlaista, kuin nyt jälkikäteen leffojen myötä muisteltuna. Niin oudolta kuin ehkä kuulostaakin, niin itse miellän kasarin viimeiseksi viattomuuden vuosikymmeneksi. Miten hedonistinen Miami Vicen juppimeininki liittyy viattomuuteen? Siten, että kultaisella kasarilla ei vielä eletty kutistuneessa globaalissa tietoyhteiskunnassa, vaan autot olivat autoja, aseet aseita sekä naiset luonnolisen kauniita. Aikakudella, jolloin tietokoneet eivät olleet elimellinen osa joka päiväistä elämäämme ja jolloin ulkomaan matkoilla oli passintarkistus, elämä oli aidompaa ja fiilis rennnompi. Ainakin Michael Mannin ohjaamana.

 Olen itse suuri Miami Vice ja Michael Mann fani, joten tästäkään blogitekstistä on turha etsiä objektiivista näkemystä aiheesta. Yleensähän minulla tapana kirjoitella mitä sattuu fiilispohjalta ja kertoa omista fiiliksistäni sekä siitä, miten leffat, kirjat ja musat ovat olleet osa elämääni. Kuten luultavasti monille muillekin sukupolveni edustajille Miami Vice oli minulle pitkään vain pölyinen tv-sarja kasarilta. Sitten Michael Mann päätti tehdä leffan kasarisarjansa pohjalta. Jos kuka tahansa muu ohjaaja olisi tehnyt projektin, niin sillä tuskin olisi ollut mitään uskottavuutta, mutta Mannin itsensä tekemänä leffasta oli lupa odottaa mestariteosta, joka se mielestäni tyylillisesti onkin. Leffan juonihan on ihan yhtä naurettava, kuten alkuperäisissäkin tv-sarjan jaksoissa, mutta Mannin kyky luoda tyylikkäitä kuvia ja yhdistää toimintaa hienoihin mestoihin on aivan uskomaton. Yleensähän etenkin b-luokan toimintapätkissä pointtina on vaan se, että räjähdykset ovat massiivisia, pelti rytisee/renkaat vinkuu ja että tappelukoregrafiat sekä ammuskelut ovat nättiä katsottavaa. Mann yhdistää hyvää musaa ja tunnelmallista fiilistelyä hienoissa paikoissa kuten ökyhuviloissa tai pikaveneissä toimintakohtauksiin siten, että Mannin leffat ovat mielestäni oma tyylikkään toimintaleffan alalaji.

Kuten jo aiemmin mainitsin musiikki on tärkeässä roolissa niin orkkis tv-sarjassa kuin leffassakin. Phil Collinssin In the air tonight taustamusana Sonnyn ajaessa öisessä Miamissa Ferrarilla on vaan jotain aivan uskomattoman hienoa samoin kuin Felix Da Housecatin remix upeasta Nina Simonen Sinnerman biisistä eräässä leffan discokohtauksista. Kertakaikkisen timanttista fiilistelyä. En oikein muuten osaa tämänkertaista vuodatustani viimeisimmästä nautiskelun kohteestani tiivistää.

Leif Hamre

Aina joskus palaan lapsuuteni kirjoihin. Kirjallisuus ja lukeminen olivat hyvin vahvasti läsnä lapsuuden kodissani ja kirjallisuuden harrastaminen onkin ehkä pitkäikäisin harrastukseni. Olen lukenut kirjoja siitä lähtien, kun opin ekalla luokalla lukemaan ja olen myös hankkinut kirjoja omaan kirjahyllyyni jo ala-asteikäisenä viikkorahoillani. Kuvassa näkyvät Leif Hamren nuorten kirjat ovat kuitenkin lainassa isäni kirjakokoelmasta. Ensimmäisen kerran itse luin kyseiset kirjat ehkä joskus noin kymmenenvuotiaana. Sittemmin olen palannut niihin noin viiden vuoden välein ja olin pitemmän aikaa suunnnitellut, että luen ne taas talvilomani aikana, kuten teinkin. Leif Hamren kirjat eivät sinänsä ole mitään mestarillisia taideteoksia, vaan ne ovat hyvin tyypillisä NTK-kirjoja lapsellisen yksinkertaisen juonensa ja miljöökuvauksensa takia. Miksi sitten palaan näiden ja muidenkin NTK-kirjojen pariin tietyin väliajoin? En tiedä. Ehkäpä kyse on jonkilaisesta kaipuusta tietttyihin fiiliksiin ja aikaan, joka ei enää palaa. Toisaalta, kun tiedän tasan tarkkaan mitä on odotettavissa, niin nautinto on taattu. 

Edesmennyt Leif Hamre oli Norjan ilmavoimien eversti ja hänen kirjoistaan välittyy asiantuntemus sekä tietynlainen armeijamentaliteetti, jonka voi asitia mm. luonnon kuvauksesta. Kaikilla armeijassa työskenneille on aselajista riippumatta yhteistä, että luonnossa liikkuminen sekä luonnontuntemus ovat hyvin keskeinen osa jokapäiväistä elämää. Kirjat ovat alun perin ilmestyneet 60- ja 70-luvuilla ja niissä viitataan sotilasilmailussa hyvin mielenkiintoiseen aikakauteen. Ensimmäinen maailmansota lienee ehkä ensimmäinen merkittävä virstanpylväs modernien ilmavoimien kehityksessä. Jo ensimmäisen ja toisen maailmansodan välissä lenkoneet sekä ilmavoimat aselajina kehittyivät huikeasti ja sotien jälkeenkin kehitys on valtaisaa. Sotilasilmailu on ollut myös monesti siviili-ilmailun edellytys, esim. lentokenttäverkosto olisi huomattavasti harvempi ilman ilmavoimia. Hamren kirjoissa kuvataan 50- ja 60-lukujen kehitystä potkurikoneista suihkukoneisiin ja navigoinnin kehitystä kartasta ja kompassista tutkaohjattuihin järjestelmiin. Tuohon aikaan moottoriviat olivat yleisempiä kuin nykyään ja lennoilla jouduttiin varautumaan siihen, että jos tehdään pakkolasku arktisille tuntureille, niin siellä täytyy selviytyä jopa monta päivää, ennenkuin pelastuspalvelu löytää onnettumuuspaikalle. Lentokonehan on nykyään tilastollisesti turvallisin tapa liikkua paikasta toiseen ja modernien hätälähettimien avulla saadaan tarkka gps-paikannus. Hamren kirjat ovatkin historiallisesti mielenkiintoisia, koska niissä kuvataan mm. hyvin kiehtovasti navigointia ennen gps-paikannuksen aikakautta. Itse nautin suuresti kyseisten kirjojen lukemisesta ja ehkäpä taas viiden vuoden kuluttua palaan niiden pariin.

Duffy - Rockferry

Ajelin tänään pk-seudulta takaisin Lappeenrantaan ja matkamusaksi valikoitui Duffyn 2008 ilmestynyt Rockferry - albumi. Siitä on ehdottomasti aivan liian kauan, kun olen viimeeksi kuunnellut kyseistä lättyä. Levyllä ei ole yhtään huonoa biisiä, vaan aivan loistavia biisejä, kuten esim. levyn nimibiisin lisäksi Warwick Avenue sekä Mercy, jonka takia alun perin kiinnostuin Duffystä. Mercy on ehkä levyn svengaavin ja nopein biisi, muuten levy on hieman iisimpää fiilistelyä, mutta varsin mainiota kruisailumusaa. Tyylikääs ja iisi soundi sopii rennon sunnuntaipäivän fiilistelyyn hienosti.

Mercy Youtubessa

Leif G.W. Persson - Edunsaajat

Yleensä ostan vain pokkareita siksi, että ne ovat pienemmän kokonsa takia näppärämpiä ja toiseksi myös usein edullisempia, kuin kovakantiset kirjat. Suomalaisen tammialesta löysin kuitenkin kovakantisina versioina Liza Marklundin - Vastalauseita ja kuvassa olevan Leif G.W. Perssonin Edunsaajat. Marklundin kirjasta kirjoitin jo aiemmin blogissani ja nyt on vuorossa Edunsaajat. Viime syksynä järjestin kirjahyllyäni ja yllätyksekseni huomasin, että sieltä löytyi hämmästyttävän monta Leif G.W. Perssonin kirjaa. Niitä on kertynyt salakavalasti muutaman viime vuoden aikana omaan kokoelmaani. Monet näistä kirjoista ovat uusintapainoksia, alun perin kauan sitten ilmestyneistä kirjoista. Edunsaajat on julkaistu ekan kerran vuonna 1979 ja se on toinen Leif G.W:n dekkari. Oma uusintapainokseni on vuodelta 2012. Leif G.W. Persson on kriminologian professori ja häntä tituleerataan Ruotsin johtavaksi rikosasiantuntijaksi kirjan kansilehdessä. Itse vertaan Leif G.W:tä edesmenneeseen Matti Yrjänä Joensuuhun, joka omien kokemuksiensa pohjalta kirjoitti Harjunpää-sarjan, joka taas on ollut eräs oman kirjallisuusharrastukseni kulmakivistä. Persson sekoittaa kirjoissaan faktaa ja fiktioita siten, että lukijan on turha edes yrittää etsiä niiden rajoja. Siinä missä Joensuun kirjat olivat täyttä fiktiota ehkä Helsingin miljöökuvausta lukuunottamatta, niin Persson kertoo kirjoissaan todellisista henkilöistä ja tapahtumista. Kuitenkin loppuratkaisut ja johtopäätökset ovat Perssonin kehittämää fiktiota tai ainakaan virallinen historiankirjoitus ei niitä todeksi vahvista. 

Joensuun Harjunpää-dekkarit ovat äärirealistisia. Joensuu kuvasi niissä riipaisevalla tavalla omaa turhautamistaan sekä voimattomuuttaan, jota hän poliisina joutui kokemaan törmätessään päivittäin työssään pahuuden voimiin. Leif G.W:n tyyli on jotenkin ruotsalaisempi. Hänen kirjoissaan on optimismia, ja rikosten seurauksia eikä niiden tekijöitä kuvata aivan niiden raadollisella tavalla, kuin Joensuu teki. Perssonin ja Joensuun dekkarit voikin nähdä tietynlaisena ajankuvauksena yhteiskuntamme lähihistoriasta, joka nyt tuntuu kovin kaukaiselta, mutta joka vain muutama vuosikymmen sitten oli arkipäivää. Itse muistan juuri ja juuri ajan, jolloin tietokoneet tekivät vasta tuloaan ja jolloin paperiarkistot sekä mekaaniset kirjoituskoneet olivat arkipäivän realismia. 70- ja 80-lukujen poliisityötä kuvaavat kirjat tuntuvat varmasti itseäni nuoremmista lukijoista hyvin eksoottisilta, mutta itse kykenen samaistumaan aikaan ennen tietotekniikan läpimurtoa.

Edunsaajat alkaa erään murhatutkinnan kuvaksella. Kirjan seuraavassa osassa Persson kuvaa toista rikostutkintaa ja lopulta osoittautuu, että kahden erillisen esitutkinnan välillä onkin ratkaiseva yhteys, mutta tutkintojen lopputulokset eivät olekaan ehkä aivan sellaiset, kuin olisi voinut odottaa. Tyylillisesti Edunsaajat ei mielestäni ole aivan niin sujava ja mukaansatempaava kuin myöhemmät Leif G.W. Perssonin kirjat, joissa hän mm. käsittelee Olof Palmen murhaa, mutta ihan kelpo dekkari Edunsaajat on joka tapauksessa.

Semiujoo hifistelyä

 

Rakkaat blogini lukijat älkää suotta pelästykö, vaikka tämänpäiväinen kirjoitukseni meneekin vähän off-topiciin, en siltikaan aio kirjoittaa mitään insinöörijargonia tai hifiniiloilua. En nyt, enkä jatkossakaan ainkaan tähän blogiini. Aloitin tänään talvilomani asentamalla uusimman laitehankintani eli kuvassa näkyvän Pioneerin viritinvahvarin. En ole koskaan pitänyt itseäni high-end hifistinä, vaikka olenkin ollut jo pitkälti toistakymmentä vuotta ehkä jossain määrin hifiharrastaja. Olen aikoinaan käynyt pari kertaa Helsingin Hifi-messuilla sekä tilannut nuorempana Hifi-lehteä, kun halusin oppia ymmärtämään, että miten ne laitteet nyt sitten oikein toimivat ja miten erilaisista äänentoistolaitteistoista saadaan säädöt kohdalleen. Kaikkein puritaanisimmissa hifismin muodoissa alan harrastajat sijoittavat lähes tähtitieteellisiä summia laitteistoonsa, käyttävät ranteenpaksuia kaapeleita ja pyrkivät eliminoimaan kaikki häiriötekijät. Itse olen aina hakenut musiikin kuuntelusta nautintoa ja uusia elämyksiä, mutta toisaalta aika harvoin kuuntelen täysin keskittyneesti musaa. Yleensä musan kuuntelun ohessa luen kirjaa tai lehteä, kokkailen tai teen jotain muuta, jolloin musa jää taustalle luomaan tiettyä fiilistä. Niimpä äänentoistossa minulle ei ole ratkaisevan tärkeää toistaako laitteisoni äänitteen juuri siten, kuin miksaaja on tarkoittanut, vaan se että musa toistuu siten, että itse nautin soundista.

Vaikka yleensä nautinkin uusien laitteiden kanssa puuhastelusta, niin kotiteatterivahvarin asennus ei kuitenkaan ole koskaan ollut mikään suosikkihommani. Mitä tahansa muuta laitetta asentaessa riittää yleensä muutaman johdon irroitus sekä asennus ja valikoiden logiikat on suhteellisen helppoa omaksua. Viritinvahvarin asennus edellyttää kaikkien johtojen asentamista ja monimutkaisen laitteen ominaisuuksiin tutustuminen vie helposti useita tunteja. Olen kuitenkin toistaiseksi erittäin tyytyväinen sekä uusimpaan leluuni, kuin koko tämänhetkiseen laitteistooni. Noin kymmenen vuoden ajan olen haaveillut suunnilleen sen kaltaisesta laitteistosta, joka minulla nyt on, ja vihdoinkin voin keskittyä nauttimaan musasta, ilman laitteiston akuuttia päivitystarvetta.

Kuten monen muunkin harrastuksen, niin myös hifiharrastuksen merkitys minulle on muuttunut vuosien varrella. Aikoinaan saatoin vain haaveilla erillislaitteista. Sitten kesätöissä ensimmäisen tilin saatuani saatoin ostaa ensimmäisen viritinvahvitimeni, joka palveli uskollisesti minua usean vuoden ajan. Olen jo aiemmin maininnut ohimennen keittiössäni majailevan Tivoli Audio-stereoni, joita pidän ehkä parhaimpana äänentoistoon liittyvänä hankitanani. Joskus ehkä 2003 näin Tivoli Audion laitteet livenä Hifi-messuilla ja päätin, että vielä jonain päivänä hankin ne itselleni. Tivoli Audion laitteet ovat monien sisustajien suosiossa siksi, että niissä yhdistyvät yksinkertainen, mihin tahansa sisustukseen sopiva desing ja huikea äänenlaatu sekä helpokäyttöisyys. Taidampa nauttia tänään hyvästä musiikista ja rentoutua arjen huolista. Se kannattaa, kokeile toki itsekin. :)

JVG

Okei, myönnetään onhan se ehkä vähän noloa näin miltei kolmekymppisenä diggailla JVG:tä, mutta fakta vain nyt sattuu olemaan se, että viimeisen viiden vuoden aikana yksikään toinen levy ei ole herättänyt minussa samanlaista vilpitöntä lapsen iloa, kuin Mustaa kultaa teki vuonna 2011. Itselleni kevään odotetuin levyjulkaisu onkin ehdottomasti JVG:n Voitolla yöhön-pitkäsoitto, joka tulee virallisesti ulos helmikuun vika päivä. Mikä JVG:ssä on sitten niin erikoista? En osaa vastata yhdellä lauseella. Kolme vuotta sitten, kun fiilistelin Mustaa kultaa-lätyn biisejä, niin samaistuin tiettyihin lyriikoihin ennen kokemattomalla tavalla."Kasarin lapsi mut ysärin tatsi", "pihapeleihin riitti, rällä, maila ja maski", jne. Mieleeni palasivat muistot huolettomasta lapsuudesta, jolloin pelailtiin pihapelejä, leikittiin sotaa nallipyssyillä metsikössä ja rakenneltiin autoratoja hiekkalaatikoille. Kotona odotti äidin tekemä makaronilaatikko ja viikkorahat riittivät vitosen karkkipussiin perjai-iltaisin. Muistelen hämärästi, että tuolloin tai ainakin vähän vanhempana odotin aikuisuutta todella kärsimättömästi. Halusin elää kuin jenkkileffoissa, ajaa juppibemarilla töihin byrolle, juoda litran kahvia päivässä ja hoidella isoja bisneksiä. Sitten kuin aikuisuus lopulta koitti ja aloin ottaa haparoivia askelia kohti unelmaani, niin karu pudotus arkeen olikin jotain aivan muuta, kuin olin osannut odottaa. 

JVG:n biiseissä kiteytyy mielestäni erittäin osuvasti sukupolveni kasvukivut ja aikuistumisen mukanaan tuomat haasteet. Kun käy töissä, on vihdoinkin varaa pleikkariin ja peleihin, joihin lapsena viikkorahat eivät riittäneet, mutta aikuisena ei olekaan enää ok, pelata viikko putkeen frendin nahkasohvalla. On käytävä töissä maksettava laskut, huolehdittava, että jääkapissa morjestaa jotain muutakin, kuin vain valot, jos meinaa pitkän päivän jälkeen syödä jotain. Äidin makaronilaatikko on vain pölyinen muisto lapsuudesta. Ehkäpä kyse onkin siitä, että rennot biitit sekä yksinkertaisen vilpittömät läpät lyriikoissa, tarjoavat hetkeksi pakotien huolettomaan lapsuuteen, jossa aurinko paistoi aina kuumemmin ja jätski maistui paremmalta.

Voitolla Yöhön-lätyltä on julkaistu nimibiisin lisäksi Anna Abreun kanssa tehty kimppabiisi Huominen on huomenna. Levyn album sampler Spotifyssä lupaa taattua laatua, jota jään odottelemaan. Sinkut eivät ole toistaiseksi olleet itselleni mitään voimasoittobiisejä, mutta album sampler vakuutti minut siitä, että levy kantsii tsekata, kunhan se päivänvalon näkee.

Huominen on huomenna Youtubessa 

Perrier´s Bounty

Ensi viikolla olisi talviloman aika ja kuten yleensäkin loman lähestyessä, alkaa lomailumoodi puskea päälle. No eilen illalla oli työpäivän jälkeen sellanen "kyl sä tiedät"-fiilis, että teki vaan mieli röhnöttää sohvalla ja tsekata joku rento toimintapätkä. Hyllystä pleikkariin valikoitui Perrier´s Bounty. Leffa on jo monta vuotta vanha, mutta en ole nähnyt sen kuin pari kertaa. Tiedän, että on ihmisiä, jotka katsovat saman leffan korkeintaan kerran, mutta kun itse tykästyn johonkin omien kriteerieni mukaan hyvään leffaan, saatan katsoa sen viisikin kertaa. Tosin yleensä katselukertojen välillä on kuukausia tai vuosia. Brittileffat sisältävät usein tietynlaista brittihuumoria, joka saa ne tuntumaan piristävän erilaisilta jenkkileffojen tulvan keskellä. Yhteisestä kielestä huolimatta jenkkien ja brittien kultuurit eroavat toisitaan, mikä on helppoa havaita vaikkapa toimintaleffoja vertailemalla. 

Perrier´s Bounty on mielestäni hyvin tyypillinen brittileffa, jossa luuseri yrittää pakoilla velkojiaan bissen kittaamisen sekä muun säätämisen lomassa. Lopussa paha saa palkkansa, hyvä kun pärjää omillaan jne. Jos kyseessä olisi jenkkileffa, niin päähenkilö ei olisi luuseri tai jos leffan alussa olisi, niin lopussa luuserista tulisi sankari. Amerikkalainen unelma, siitä että kova työ palkitaan, on sinänsä lähellä omaa elämänfilosofiaani, mutta kun katsoo tarpeeksi monta jenkkileffaa putkeen, niin sisäänrakennettu pakkomielle onnistua, alkaa väkisinkin käydä rasittavaksi. Brittileffoissa luuserit ovat luusereita, jotka hallitsevat vain säätämisen jalon taidon ja näihin sarkastista huumoria viljeleviin arjen sankareihin olen itse aina samaistunut helpommin kuin jenkkileffojen treenattuihin hymypoikiin. Suomalaisissa leffoissa synkistely viedään usein liian överiksi, jolloin draama alkaa mennä komedian puolelle ja ruotsalaissa leffoissa taas ärsyttää se perisuomalainen kateus, että miksi noi osaa tehdä aina kaiken paremmin kuin me. Niimpä Perrier´s Bountyn kaltaiset leffat ovat juuri niitä, joista diggaan ehkä eniten. Voi olla, että ehkä juuri siksi tämäkin leffa on saanut rauhassa kerätä pölyä hyllyssäni, kun olen halunnut säästellä nautintoa.

Leffa IMDb:ssä  

Dire Straits - Love over gold

Seesteinen sunnuntaiaamu. Lettuaamiainen nautittu ja aamun toinen mukillinen kahvia menossa. Päätin laittaa vinyyliä soimaan ja lätyksi valikoitui Dire Straitsin vuonna 1982 julkaistu Love over gold - levy. Olen itse kahdeksankymmentäluvulla syntyneenä toki ehtinyt kasarin huumasta nauttia, mutta en tietenkään muista itse kahdeksankymmentaluvusta mitään. Jos aikakone joskus keksitään, niin haluaisin ehdottomasti palata ajassa fiilistelemään näitä biisejä kultaiselle kahdeksankymmentäluvulle. No se siitä, mennäänpä itse asiaan. 

Reilut Viitisentoista vuotta sitten useat kasaribändit julkaisivat levyistään uusia CD-painoksia ja mm. Dire Straits tuotannosta julkaistiin kokoelma Sultans of Swing: The Very Best of Dire Straits. Olin varmaan aiemminkin ollut tietoinen Dire Straitsin-nimisen bändin olemassaolosta, mutta tuo kokoelma sai minut kiinnostumaan bändistä. Love over gold:in paras biisi on ehkä Private investigations, mutta myös Industrial Disease on varsin mainio. Levyn biisit ovat todella pitkiä ja ne soveltuvat mainiosti soundtrackiksi sunnuntaiaamun rentoon löhöilyyn. Tunnelmat vaihtelevat melko synkistä ja melankolisista osuuksista optimistisempiin sekä iloisempiin osuuksiin, mikä tekee levyn kuuntelusta omasta mielestäni nautittavaa.

Private Investigations Youtubessa

Green Zone

Paul Greengrass tunnetaan ennen kaikkea Jason Bourne-trilogiastaan ja Green Zonen voikin tavallaan nähdä itsenäisenä jatko-osana trilogialle. Aivan kuten Bourne-trilogiaa, niin Green Zoneakin voi lähestyä kahdella eri tapaa. Green Zoneen voi suhtautua vain fiktiivisenä toimintaelokuvana tai sitten voi pohtia onko leffan juonella ja todellisilla tapahtumilla yhteyttä toisiinsa, jolloin viihdyttävä toimintapätkä muuttuukin vakavasti otettavaksi elokuvaksi poliiitisesta päätöksenteosta sekä sen seurauksista. Bourne-leffoissahan Matt Damonin esittämä ex-agentti Jason Bourne oli seurausta kunnianhimoisesta ja moraalisesti hyvin arvelluttavasta koulutusohjelmasta, jonka avulla oli tarkoitus suorittaa salaisia teloitusoperaatioita Yhdysvaltojen vihollisia vastaan. Green Zonesakin kritiikki kohdistuu Yhdysvaltojen toteuttamaan poliittiseen manipulointiin, jonka seurauksista joutuvat kärsimään täysin sivulliset ihmiset. Irakin Sotaa perusteltiin siten, että Yhdysvallat väitti Saddamin hallinnolla olevan joukkotuhoaseita, jotka on etsittävä ja tuhottava sekä samalla tuotava Irakiin demokratia. 

No kuten hyvin tiedämme joukkotuhoaseita ei koskaan löytynyt ja Irakin demokratiankin kanssa on vähän niin ja näin. Mitkä olivat Bushin hallinon todelliset motiivit hyökätä Irakiin? Terrorismin vastaisen sodan julistaminen 9/11-iskujen jälkeen edellytti, että Bushin oli tehtävä jotain. Kun operaatiot Afganistanissa eivät tuottaneet nopeita tuloksia ja kun Persianlahden sodan jälkeen Lähi-idän tilanne oli taas kiristynyt siten, että öljyntuotantoa uhattiin tai voitiin rajoittaa, niin syyt hyökkäykset olivat olemassa. Piti vain saada YK:n hyväksyntä hyökkäykselle Irakiin ja se onnistuisi siten, että vedottaisiin joukkotuhoaseisiin. Tapahtuiko näin todellisuudessa? Missä kohtaa fakta ja fiktio sekoittuvat? Vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta, sanoa täysin varmasti. Joka tapauksessa kymmenen vuoden aikana Irakissa on kuollut Nato-joukkojen sotilaiden lisäksi valtavasti siviilejä ja inhimillinen tragedia on kiistamatön fakta. 

Green Zonen kaltaiset elokuvat ovat mielestäni erittäin tärkeitä siksi, että vaikka ne olisivatkin ensisijaisesti vain toimintaviihdettä, herättävät ne ainakin jotkut meistä tarkastelmaan yhteiskuntaamme kriittisesti ja pohtimaan päätöksentekijöiden motiiveja. Nuorempana nautin toimintaelokuvissa hienoista action-kohtauksista, mutta nykyään katson usein toimintaleffoja hieman erilaisesta, realistisemmasta näkökulmasta ja pohdin miten leffan kohtaukset voisivat todellisuudessa tapahtua. Green Zonen hienous leffana piilekin juuri siinä, että siitä voi nauttia monella eri tavoin.

Linkki IMDb:ssä

The Sounds - Weekend

Näin perjantai-iltana lienee mitä mainioin ajankohta kirjoittaa albumista, jonka nimi on Weekend. Löysin The Soundsin musan joskus syksyn 2009 paikkeilla, kun bändin kolmas Crossing the Rubicon-albumi oli juuri julkaistu. Ihastuin kuulemaani korvakarkkiin välittömästi. Vuoden 2005 jälkeen olin pikku hiljaa alkanut kyllästyä konemusan kuunteluun ja yli kymmenen vuotta lähes pelkästään konemusaa kuunneltuani, melodinen, kasari henkinen rock-soundi alkoi selittämättömällä tavalla kiinnostaa. Vuonna 2005 The Killersin megahitti Somebody told me oli minulle henkilökohtaisesti hyvinkin radikaalisti musamakuuni vaikuttanut kappale. Aloin tuolloin määrätietoisesti etsiä samantyyppistä rock-soundia soittavia bändejä, mikä osoittautui yllättävän hankalaksi lähinnä siksi, että olin niin pitkään kuunnellut vain konemusaa. Ihastuttuani Crossing the Rubicon-levyyn, hankin välittömästi myös bändin aiemmat Living In A America ja Dying to Say This to You lätyt. Neljä vuotta sitten kuuntelin noita kolmea levyä todella paljon. Jostain syystä kuitenkin, kun 2011 julkaistiin bändin neljäs levy Something to Die For, se jäi huomattavasti vähemmällä kuuntelulle. Ehkä koin tuolloin bändin soundin  muuttuneen jotenkin tai olin ehkä kuunnellut kolmea ekaa levyä niin paljon, että The Sounds-kiintiöni oli vain yksinkertaisesti täynnä. Bändin viides levy Weekend meinasi mennä viime vuonna minulta täysin ohi. Löysin kuintenkin sen lähinnä sattumalta Spotifystä viime syksynä. 

Weekend - levyn kohdalla on kuitenkin käynyt samalla tavoin kuin edellisenkin kanssa. Vaikka pidänkin levystä todella paljon ja se kuulostaa omaan musakorvaani todella hyvältä, en ole kuunnellut sitä kuin jokusen kerran. Osittain syyn voi tällä kertaa ehkä laittaa ihan kiireenkin piikkiin. Minulla ei vain enää ole samalla tavoin päivittäin tuntikausia aikaa kuunnella uusia hyviä levyjä, niin kuin joskus vuosia sitten oli :) Toisaalta musiikin kuuntelutottumukseni ovat muuttanuut aika paljon. Ennen vuotta 2005 kuuntelin musaa lähes pelkästään fyysisiltä äänitteiltä kuten cd-levyiltä, vinyyleiltä tai kaseteilta. Sitten aloin yhä enemmän kuunnella mp3-formaatissa olevaa digitaalista musaa mp3-soittimella tai puhelimella ja viime vuodesta lähtien Spotify on ollut pääasiallinen lähdeformaatti. No nyt olen kirjoittanut kohta kaksi kappaletta tekstiä, pääsemättä itse asiaan :) Laitetaan ajatusten harhailu perjantai-illan piikkiin.

The soundsin soundi muodostuu Majan laulusta, johon yhdistyvät kitarat, voimakkaat rummut sekä hillityt synataustat. Itseäni on aina viehättänyt kaikki melodinen musa, jossa on dominoiva bassorumpukomppi. Niinpä ei olekaan mitenkään erityisen hämmästyttävää, että The Sounds on niin lähellä sydäntäni. The Soundsin kappaleet ovat sikäli mielenkiintoisia, että vaikka niissä toistuvat samat elementit lähes naurettavan samankaltaisina kappaleesta toiseen, levyt jaksaa kuitenkin helposti kuunnella alusta loppuun, eikä samojen elementtien toistumiseen kyllästy, vaikka niin voisi helposti kuvitella tapahtuvan. Jos The Soundsin Weekend-levyä pitäisi luonnehtia lyhyesti ja ytimekkäästi voisin todeta jotakin seuraavanlaista. Työviikon askareiden jälkeen edessä on vapaa viikonloppu, istut rennosti sohvalla huurteinen ohrapirtelö kourassa ja mietit mitä kuunnella. Vastaus on The Sounds - Weekend.  

Spotify-linkki

Slumdog Millionaire - Soundtrack

Työpäivän jälkeen hyvä treeni alla, energinen fiilis ja pitäis ruveta kokkailee. Mitäköhän sitä kuuntelisi. Tällä kertaa Tivoli Audion soittimeeni tiensä löysi Slumdog Millionaire leffan soundtrack. Lätty päätyi levykokoelmaani sattumalta parisen vuotta sitten, löydettyäni sen edullisesti alekorista. Levyä ostaessani muistelin, että täs oli ainakin se M.I.A:n Paper planes ja tais olla muitakin hyviä. Muistan elävästi, kun ekaa kertaa kuuntelin lättyä. Vau mitkä bassot, ompas törkeän siistin kuulosta soundia. Noh, bassojen lisäksi A.R. Rahmanin sävellyksissä on juuri sopivasti etnohenkeä, jotta soundi erottuu massasta, mutta biisit eivät etnohenkisyydestään huolimatta kuulosta liian oudoilta. Energinen, mutta tyylikäs soundi sopii loistavasti keittiössä puuhastelun taustalle tai vaikkapa lenkkimusaksi, mutta tätä levyä ei kyllä oikein voi kuunnella vain sohvalla istuen, vaan musan tahdissa on pakko tehdä jotain toiminnallista. Itse nautin löhöilyn lisäksi myös esim. lenkkeilystä, joten toiminnallisuuden ja nautinnon yhdistäminen, on minulle helppoa. 

Lisäksi musan diggailussa on itselleni aina ollut kyse ennen kaikkea siitä fiiliksestä, kun löytää uusia hyviä biisejä täysin sattumalta. Jori Hulkkonen kertoi viime kesänä Red Bull Music Academyn haastattelussa, että kun hän saa uuden levyn valmiiksi, niin hän ei enää palaa oman musiikkinsa pariin. Hulkkonen totesi, että maailmassa on niin paljon hyvää musaa, että vanhojen biisien parissa ei kannata tuhlata aikaa, jonka voi käyttää uuden musiikin etsimiseen. Musan diggailussa onkin ehkä nautinnollisinta löytää hyvä balanssi uuden ja vanhan musan välille, jolloin uudet löydöt pitävät kiinnostusta yllä.

M.I.A. Paper planes

Iisa - Vuoden 2014 paras pop-albumi?

 

Helmikuun alussa lienee hiukan riskialtista todeta, että vuoden paras pop-albumi on julkaistu. Tapaninpäivänä Yle X:llä Dj Orion veti kuusituntisen tanssimusiikin erikoislähetyksen Tapanin dancet. Orionin ensimmäinen vieras oli Yle X:n Parasta ennen ohjelmasta tuttu Matti Airaksinen. Hän aloitti settinsä toteamalla, että tyttöjä on kiva tanssittaa ja laittoi Reginaa soimaan. Siinä missä Reginan levyt ovat nimenomaan tyttöjen tanssittamiseen sopivaa tavaraa, on Iisan sooloalbumi selkeästi kypsempi ja syvällisempi kokonaisuus. Pet Shop Boysin yhteydessä puhutaan usein älykkäästä pop-musiikista vastakohtana ns. purkkapopille. Mielestäni Iisan soololevyn yhteydessä termi älykäs pop-musiikki on hyvin kuvaava. Reginan levyjä kunnellessani minulle tuli usein tunne, että Iisa vain lauloi tulkiten biisien tarinoita. Soololevyllään Iisa on huomion keskipisteenä ja vaikka laulut eivät juurikaan eroa Reginan biisien yleisestä soundimaailmasta, ovat ne kuitenkin jotenkin henkilökohtaisempia. Mikä sitten tekee albumista niin hyvän? Kokonaisuus. Hitaat ja nopeammat biisit luovat levylle dynamiikkaa, joka yhdistyy elämänmakuisiin teksteihin muodostaen erittäin tyylikkään, mutta helposti kuunneltavan kokonaisuuden. Täydellistä poppia, josta voi vain nauttia.

Linkki Spotifyssä

Vanilla Sky - soundtrack

Rento sunnuntaiaamu käynnistyi Vanilla Sky - leffan soundtrackin tahtiin. Levyllä yhdistyy jännästi rock, pop ja elektronisempi soundi muodostaen häkellyttävän nerokkaan yhdistelmän, jota olisi hyvin vaikeaa kuvitella. Hitaammat biisit tasapainottavat kokonaisuutta, mutta kokonaisuutena levy on energinen, iloinen ja suorastaan pursuaa rentoa hyvää fiilistä. Jo levyn avauskappale R.E.M. - All the right friends saa minut aina hyvälle tuulelle ja kertososäe on aina pakko laulaa mukana. Vaikka tunnelmat hieman levyn aikana vaihtelevatkin, niin hyvä yleisfiilis kantaa loppuun asti.

Biisilista:
1.  All The Right Friends – R.E.M.
2.  Everything In Its Right Place – Radiohead
3.  Vanilla Sky – Paul McCartney
4.  Solsbury Hill – Peter Gabriel
5.  I Fall Apart – Julianna Gianni
6.  Porpoise Song – The Monkees
7.  Mondo ’77 – Looper (Featuring Francis MacDonald)
8.  Have You Forgotten – Red House Painters
9.  Directions – Josh Rouse
10. Afrika Shox – Leftfield/Afrika Bambaataa
11.  Svefn-G-Englar – Sigur Rós
12.  Last Goodbye – Jeff Buckley
13.  Can We Still Be Friends – Todd Rundgren
14.  Fourth Time Around – Bob Dylan
15.  Elevator Beat – Nancy Wilson
16.  Sweetness Follows – R.E.M.
17.  Where Do I Begin – The Chemical Bros.

Linkki spotifyssä

Lauantain klassikko

William Friedkin on ehkä parhaiten tunnettu The Exorcistin eli suomeksi Manaajan ohjaajana. Friedkin on kuiten ohjannut pitkällä urallaan useita elokuvia, joista itselleni Sorcerer ja To live and die in L.A. ovat minulle itselleni merkittävimmät Friedkin-leffat. Lauantain klassikkopoimintani osuu vuonna 1977 ilmestyneeseen Sorcerer (Pelon palkka) elokuvaan, joka on itse asiassa uudelleen filmatisointi alun perin vuonna 1953 ilmestyneestä saman nimisestä leffasta. Kun vuosia sitten, näin leffan ensimmäisen kerran, minuun vetosi ennen kaikkea elokuvan jännitystä ja uhkaa väreilevä Tangerine Dreamin syntetisaattorimusiikki. Leffassa viehätti myös tietynlainen realismi sekä vähäeleisyys. Kaltaiseni kasarin kakarat, joilla on ysärin tatsi, ovat tottuneet jerrybruckheimer-tyyppiseen Hollywwod-räiskintään ja Friedkinin oldskool realismi on siihen verrattuna piristävän erilaista. Elokuva alkaa siten, että neljän miehen tilanne muuttuu eri syistä tukalaksi ja he joutuvat lähtemään maanpakoon kukin tahoiltaan. He löytävät itsensä Etelä-Amerikasta, jossa he joutuvat mahdottoman tehtävä eteen. Epävakaa dynamiittilasti täytyy kuljettaa hengenvaarallista reittiä pitkin kahdella ikivanhalla kuorma-autolla viidakon läpi mahdollisimman nopeasti. Palkkio on hyvä, mutta tehtävä on miltei mahdoton. Matkasta tulee piinaava jännitysnäytelmä. Olen nähnyt leffan ainakin viidesti, mutta hyviin leffoihin ei kyllästy. Ne nappaavat kerta toisensa jälkeen tiukasti otteeseensa ja tuo ote kestää lopputeksteihin asti.

Linkki leffaan IMDb:ssä
Tunnari ja leffan parhaita kohtia