sunnuntai 25. toukokuuta 2014

John Twelve Hawks - Matkaaja


Todettakoon aivan aluksi, että normaalisti välttelen kaikkea vähänkään science fictioniin viittaavaa kuin ruttoa, mutta jostain syystä Matkaaja tarttui muutama vuosi sitten mukaani jostain pokkarialesta. Luin Matkaajan nyt toistamiseen ja se oli ehkäpä vielä ajankohtaisempi ja kiinnostavampi kuin muistinkaan. Seuraava lainaus sivulta 13 kuulostaa hyvin epäilyttävältä: "Matkaajien kyvyt periytyivät, joten tabulat pyrkivät tuhoamaan kaikki saman perheen jäsenet. Harlekiinit puolustivat matkaajia ja näiden opettajia polunnäyttäjiä, mutta se oli omaehtoinen päätös. Harlekiinilapsi saattoi luopua miekan tiestä, ottaa kansalaisnimen ja etsiä paikkansa koneistosta." Kirjan päähenkilö Maya on 26-vuotias teollisena muotoilijana Lontoossa työskentelevä nuori nainen, joka on perinyt saksalaiselta isältään vaalean ihon sekä siniset silmät ja sikhi-äidiltään tumman tukan. Kuulostaa melko tavalliselta, eikö totta? Harlekiinit ovat temppeliritarien seuraajia, jotka ovat vannoneet suojelevansa matkaajia aivan kuin temppeliritarit aikoinaan kristittyjä. Kuulostaako tutulta arkipäivän realismilta? No se vähän riippuu, siitä miten asioita tarkastelee. Elämmekö vapaassa länsimaisessa demokraattisessa yhteiskunnassa? Kyllä. Onko vapaus vain illuusiota, ja todellisuudessa olemme elämämme aikana tekemiemme valintojen seurauksena vankeina omassa elämässämme osana järjestelmää? Tähän on pakko vastata kyllä. 

Maya joutuu tekemään hänen elämänsä loppuiäksi määrittävän valinnan. Mayan harlekiini-isä on kouluttanut häntä pienestä pitäen ja yrittää saada hänet valitsemaan miekan tien. Maya kuvittelee voivansa jatkaa tyytyväisenä kansalaiselämäänsä, mutta kun hänen isänsä kohtaa väkivaltaisen kuoleman veljeskunnan toimesta, niin Maya vannoo kostavansa ja valitsee harlekiinimiekan aseekseen. Alkaa huikea seikkailu, joka vie kyynisimmänkin lukijan mennessään. Ketkä ovat terroristeja, ketkä puolustavat vapautta? Tulisiko kansalaisten olla tahdottomia orjia, jotka uurastavat aamusta iltaan rutiiniensa vankeina, vai tulisiko yhdistää uutta sekä vanhaa teknologiaa siten, että koneet tekisivät työt ja ihmiset voisivat elää täysipainoista vapaata elämää läheisistään huolehtien sekä elämästä nauttien? Isoja ja vaikeita kysymyksiä, joihin ei ole oikeaa vastausta. 80-luvulla Al Qaida ja Osama Bin Laden olivat Yhdysvaltojen liittolaisia Afganistanissa taistelussa kommunismia ja Neuvostoliittoa vastaan. Kun asetelmat muuttuivat, entisistä liittolaisista tuli vihollisia ja kuten yleensäkin, eniten terrorisminvastaisesta sodasta ovat kärsineet viattomat naiset sekä lapset ja eniten on hyötynyt aseteollisuus. 

Ehkäpä välillä olisi ihan hyvä hidastaa, lukea Matkaajan kaltaisia kirjoja ja pohtia, mitkä asiat elämässä ovat aidosti tärkeitä ja taistelemisen arvoisia. Usein itsestäänselvyyksiä oppii arvostamaan, vasta kun ne eivät enää ole itsestäänselvyyksiä.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Apocalypse Now - Ilmestyskirja nyt


"This is the end, beautiful friend. This is the end, my only friend, the end..." Francis Ford Coppolan mestariteoksen alku on mielestäni yksi parhaita alkukohtauksia, jonka olen koskaan missään leffassa nähnyt. The Doorsin The Endin soidessa helikopeterit lentävät palavan viidakon yllä ja humalainen armeijan kapteeni Willard (Martin Sheen) makaa sängyssä tuijottaen katossa olevaa tuuletinta, mitään näkemättömin silmin. Sittenhän kapteeni Willard saa erikoistehtävän tehdä lopun seonneen Eversti Kurtzin (Marlon Brando) mielivaltaisesta viidakkotukikohdasta. Parasta leffassa on mielestäni aina ollut eeppinen matka eversti Kutrzin viidakkotukikohtaan jokea pitkin. Leffan loppuratkaisua en ole rehellisesti sanottuna koskaan oikein ymmärtänyt. Erään legendan mukaan Apocalypse Now oli Francis Ford Coppolalle niin kova koettelemus, että se oli vähällä viedä hänet hulluudeen partaalle, mutta onneksi huikea mestariteos kuitenkin valmistui.

Leffat kohtaukset ovat ovat itsenäisiä klassikoita täydellisine ysityiskohtineen ja legendaarisine dialogineen. Kuten esim. seuraavat Everstiluutnantti Kilgoren (Robert Duvall) lainit: "I love the smell of napalm in the morning. ja Charlie don't surf!" Helikopterihyökkäys Wagnerin Ride of the Valkyriesin soidessa taustalla ja Playboy-tyttöjen kiertue eräässä joenvarren tukikohdassa ovat mielestäni aivan loistavia sekä käsikirjoituksen, että toteutuksen osalta. Parasta leffassa on ehkä se, miten Coppola onnistuu kuvaamaan sodan vainoharhaisen mielipuolisuuden. Eilen kun pitkästä aikaa katselin leffan, niin kesän ensimmäinen ukkoskuuro pyyhkäisi yli. Jotenkin se sopi tämän leffan taustalle paremmin, kuin hyvin.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Statham


Jaa-a, mitäköhän tästäkin kirjoittaisi? :D Ajattelin vaihteeksi vähän nollata ajatuksia ja siihen tarkoitukseen Statham-boksi sopii kuin nyrkki nenään. 5 x Statham sisältää leffat Crank, Transporter 3, Lock, Stock & Two Smoking Barrels, Rogue Assassin ja Revolver. Crank eroaa selkeästi muista leffoista. Tai no miten sen nyt ottaa, mutta se on joka tapauksessa puhtaasti toimintakomedia, kun taas muut leffat ovat ennen kaikkea toimintapätkä, tosin mustalla huumorilla sekä sopivasti ironialla höystettyinä. Crank oli ainoa boksin leffoista, jota en ollut aikaisemmin ennen boksin hankkimista nähnyt, tosin sekin taitaa Netflixistä löytyä. Lock, Stock & Two Smoking Barrels on Guy Ritchien ohjaama kulttiklassikko, josta kirjoitin jo aiemmin, joten ei siitä sen enempää. Transporter-leffat taas ansaitsisivat kokonaan oman blogitekstinsä, joten voi olla, että jossain vaiheessa sellaisen saan aikaiseksi.

Crankin idea on melko simppeli. Jason Stathamin esittämä palkkatappaja Chev Chelios myrkytetään ja hänellä on tunti aikaa kostaa ennen kuolemaansa. Ainoastaan adrenaliini pitää Checin hengissä, joten luvassa on taattua Hollywood-rymistelyä koko rahan edestä. Crank on malliesimerkki aivot offille-leffasta. Leffassa on muutama varsin hauska kohtaus ja actionia riittää. Itse henkilökohtaisesti pidän kuitenkin enemmän vakavammin otettavista toimintaleffoista, joissa viljellään ironista huumoria vain mausteeksi kuten esim. Lock, Stock & Two Smoking Barrels. 

Stathamin on vuoden -98 läpimurtoroolistaan lähtien esittänyt käytännössä samaa roolia aina uudestaan kerta toisensa jälkeen. Hänen karismansa on kuitenkin kestänyt ajan patinaa ainakin toistaiseksi hämmästyttävän hyvin. Ehkäpä onkin niin, että juuri tietty ironisuus ja kieli poskella meininki yhdistettynä kolmen päivän sänkeen luo Stathamin roolihahmoille uskottavuutta, joka kestää vuodesta toiseen. Monet pitävät varmaankin Stathamia vielä pikkupoikana vaikkapa Chuck Norrisiin, Bruce Willikseen tai Arskaan verrattuna. Itse kuitenkin pidän hyvin paljon Stathamin tavasta vetää roolejaan uskottavasti, mutta ilman yliyrittämistä. Rogue Assassin on varsin mainio perustoimintapätkä ja Revolver on taasen Guy Ritchien leffa, jossa Statham pääsee loistamaan tuttuun tyyliinsä.

perjantai 16. toukokuuta 2014

Only God Forgives


Kun vuosittain katselee kymmeniä leffoja, niin aina joskus törmää todelliseen timanttiin, joka vetää sanattomaksi. Ohjaaja Nicolas Winding Refnin ja näyttelijä Ryan Goslingin edellinen hitti Drive, on muutamassa vuodessa noussut jo ehkäpä jonkinlaiseksi kulttileffaksi. Kirjoitin siitä blogiini alkuvuodesta otsikolla "Kirja, leffa ja musat". Linkki blogitekstiin Ryan Goslingia voi kuvailla lähinnä ultacooliksi. On suorastaan käsittämätöntä, miten vähäeleisesti hän kykenee pelkästään katseensa avulla farkuissa ja t-paidassa luomaan uhkaa ja jännitystä tihkuvan tunnelman. Only God Forgives flirttailee avoimesti kung-fu-leffojen aasialaisella meiningillä, mutta Nicolas Winding Refn tekee sen yhtä tyylikkäästi kuin taannoin Drivessa. Juonensa puolesta Only God Forgives on melko ennalta arvattava perustoimintapätkä, mutta vain Tarantinon leffat ovat tyylillisesti samalla viivalla. Upeat öiset maisekuvat kaupungin valoista vaihtelevat räjähtäviin toimintakohtauksiin, jotka eivät jätä tilaa selittelylle. Tämän leffan pariin tulen ehdottomasti palaamaan vielä monta kertaa.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Colby Buzzell - My War (Killing Time in Iraq)


Pari vuotta sitten etsin googlettamalla Irakin sodasta kertovia kirjoja ja monilla eri foorumeilla kehuttiin Colby Buzzellin My war-kirjaa. Yleensä sotilaiden kirjoittamissa sotaa käsittelevissä kirjoissa kerrotaan operaatioista ja sodasta yleensä samaan tapaan kuin oltaisiin käskynjaossa tai annettaisiin tilanneraporttia. My War edustaa kuitenkin erilaista lähestymistapaa aiheeseen. Kirja jakautuu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa Buzzell kertoo elämästään ennen armeijaa ja motiiveistaan. joiden takia hän päätti kypsässä 26-vuoden iässä värväytyä armeijaan. Kirja on täynnä herkullisia nyannsseja, pieniä tarinoita, joihin on helppoa samaistua ja jotka on kerrottu niin oivallisesti, että niiden arkipäiväisyys ei tee niiden lukemisesta tylsää. Irakissa palvellessaan Buzzell luki artikkelin blogeista, joita sotilaat kirjoittavat ja kiinnoistui ajatuksesta. Huomattuaan, että suurin osa sotilaiden kirjoittamista blogeista oli esikuntaupseereiden tai muiden takalinjojen huoltotehtävien parissa työskentelevien kuvauksia sotilaan arkipäivästä, hän päätti kertoa oman tarinansa jalkaväen taisteluoperaatioihin osallistuvan etulinjan sotilaan näkökulmasta. Kirjan keskeinen sisältö muodostuu Buzzellin päiväkirjan ja blogin teksteistä. Päiväkirjan kirjoittamisen Buzzell lopetti, koska huomasi toistavansa itseään. Irakin komennuksensa alkuvaiheessa hänen osastonsa suoritti kulunvalvontaa, saattuetehtäviä ja muita modernin sodankäynnin perustehtäviä. Kun hän aloitti bloginsa, hän ei kertonut siitä kenellekkään ja kuvitteli, että korkeintaan jotkut satunnaiset tuntemattomat ihmiset lukisivat sitä. Toisin kävi. Jo muutaman viikon jälkeen blogista oli tullut varsin suosittu ja Buzzellista tuli vastentahtoisesti "se tyyppi, joka bloggaa". Hänen komentajansa kertoivat hänelle, että hän saisi vapaasti kirjoittaa mitä halusi, kunhan ei paljastaisi turvaluokiteltua tietoa operaatioista tai armeijasta, joista viholliselle voisi olla hyötyä. Pian kävi kuitenkin selväksi, että Buzzell ei voisi osallistua operaatioihin ja jatkaa blogin kirjoittamista, joten hän lopetti bloginsa. 

Viime kesänä luin Time-lehdestä artikkelin, jossa pohdittiin, mksi 80-luvulla syntyneet ovat tyytymättömämpiä elämääsä kuin edeltävät sukupolvet. Toisen maailmansodan jälkeen sukupolvi toisensa jälkeen saavutti elemässään enemmän kuin osasi toivoa. Elintason kohotessa ja odotusten ylittyessä - oli helppoa olla tyytyväinen elämäänsä. 80-luvulla syntyneet ovat pienestä pitäen tottunet suhteellisen korkeaan elintasoon sekä ennen kaikkea ajatukseen, että he ovat jollain tavoin erityisiä ja heillä on kaikki mahdollisuudet avoinna. Buzzell jätti opintonsa kesken ja teki erilaisia hanttihommia huonolla palkalla. Hänen työsuhteensa olivat lyhyitä ja hänen elämänsä oli vain ajelehtimista päivästä toiseen vailla tavoitteita. Hän toteaa kirjassaan, että yleensä keskiluokkaisten esikaupunkialueiden lapset eivät suunnittele menevänsä armeijaan, paitsi perheissä, joiden isä on ollut armeijassa. Näille nuorille armeija on vain yksi vaihtoehto muiden vaihtoehtojen joukossa. Niimpä Buzzell päätti värväytyä armeijaan. Hänen näkökulmastaan armeijassa ei tarvinnut itse murehtia mistään. Ensimmäistä kertaa ruoka, terveydenhoito sekä asuminen olivat ilmaisia ja koko palkan saattoi käyttää miten halusi. Toisaalta Irakissa operaatiot olivat hengenvaarallisia ja nettilähteiden mukaan Buzzell on kertonut kärsineensä posttraumaattisesta stressistä, mikä on hyvin yleistä sotaveteraanien keskuudessa. 

Luin kirjan nyt toiseen kertaan ja vaikka suurimman osan muistinkin, monet yksityiskohdat olin jo ehtinyt unohtaa. Olen itse monta vuotta, aina silloin tällöin pohtinut blogin kirjoittamista ja luettuani ensimmäisen kerran Buzzellin My warin ymmärsin, että blogin kirjoittaminen edellyttää, tiettyyn teemaan tai aihealueeseen kesittymistä ja persoonallista lähestymistä, jotta bloggaamisessa olisi mitään järkeä. Vaikka en itse sodasta mitään tiedäkään, niin Buzzell kirjoittaa kirjassaan monista sellaisista asioista, jotka ovat olleet tai ovat yhä omassa elämässäni keskeisiä juttuja ja kykenen samaistumaan kirjan tapahtumiin helposti. Kirjan lopussa on esitelty kustantajan toimesta kolme hyvää sotakirjaa, joita
ovat Evan Wrightin Generation Kill (löytyy kirjahyllystäni), Mark Bowdenin Black Hawk Down (olen nähnyt leffan monta kertaa) ja Andy McNabin Bravo Two Zero (olen lukenut kahdesti). Buzzell viittaa kirjassaan useasti leffoihin kuten Black Hawk Down ja Full Metal Jacket. Hän toteaa, että luultavasti useimmat Irakin sotaan värväytyneet nuoret miehet olivat katsoneet nämä leffat liian monta kertaa. Buzzell onnistuu kirjassaan kiteyttämään modernin sodankäynnin erittäin ansiokkaasti. Taistelut ovat rajuja ja tilanteet sekavia. Välillä tapetaan aikaa, kun mitään ei tapahdu ja sitten tapahtuukin liikaa liian nopeasti. Buzzellin osaston suorittaessa yhteisoperaatiota erikoisjoukkojen kanssa, eräs sotilas unohtaa digikameransa salaman päälle ja operaatio vaaraantuu. Irakin sodassa taisteelle sukupolvelle digikamerat, mp3-soittimet ja elektroniikka yleensäkin on arkipäiväinen välttämättömyys. Jos omaa toimintaa ei jatkuvasti kuvata ja jaeta kaverille, niin sitä ei ole tapahtunut. Irakissa sotilaat jotka, palasivat taistelutehtävän jälkeen tukikohtaan, saattoivat ensimmäiseksi ryhtyä pelaamaan playstationilla sotapelejä. Jotenkin Buzzellin tarinat ovat vain kaikessa paradoksaalisuudessaan aivan uskomattoman herkullista luettavaa.

Buzzell kertoo itse kuunnelleensa mp3-soittimella musiikkia taisteluoperaatioiden aikana ja tein Spotify-soittolistan niistä kappaleista, jotka hän listaa kirjassaan.

maanantai 5. toukokuuta 2014

Colombiana


Vuonna 2011 ilmestynyt Colombiana on kolmessa vuodessa noussut yhdeksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani. Tuottaja/käsikirjoittaja Luc Bessonin kädenjälki näkyy tarinassa ja yhdessä Transporter 3:sen ohjanneen Olivier Megatonin kanssa, he ovat saaneet aikaiseksi huikean kokonaisuuden, joka muistuttaa tunnelmaltaan sekä tyyliltään Michael Mannin leffoja ja tietysti teemansa puolesta ennen kaikkea Miami Vicen leffaversiota. Leffan kiistaton tähti on Zoe Saldana, joka esittää naispääosassa kolumbialaista mafiaperheen tytärtä Cataleyaa, joka verikoston perinteitä kunnioittaen kostaa huumekartellin pomolle perheensä murhan. Saldanan seksikäs roolihahmo ei suinkaan ole Modesty Blaise-tyyppinen täysin ylivertainen alfanaaras tai Xenian kaltainen supersankari, vaan haavoittuvainen hyvinkin realistinen persoona. Cataleyan kosto perustuu kylmäveriseen määrätietoiseen suunnitteluun ja yksityiskohtien huolelliseen toteutukseen. 

Leffa alkaa suunnilleen samalla tavalla kuin hyvin monet muutkin lajityypin leffat. Seesteisillä upeilla maisemakuvilla ja tällä kertaa Kolumbian alamaailman hoodeilla vuonna 1992. 9-vuotias Cataleya joutuu todistamaan perheensä murhaa, mutta onnistuu kekseliäisyytensä ansiosta pakenemaan Yhdysvaltoihin setänsä luokse. Chigacossa hänestä kasvaa kaunis nuori nainen, joka joutuu elämään kaksoiselämää salaten miesystävältään (mm. Aliaksesta tuttu Michael Vartan) taustansa sekä työnsä mafian tappajana. Edward Snowdenin NSA-paljastusten jälkeen tapa, jolla FBI pääsee Catalyean jäljille tuntuu erittäin uskottavalta. Pakollinen räiskintäkohtaus, jossa SAWT-joukot iskevät Cataleyan asuntoon on taattua Hollywoodia, mutta pysyy juuri ja juuri kohtuuden rajoissa - onneksi näin, muuten mainio leffa lipsahtaisi B-luokan räiskinnän puolelle. 

Myönnän, olen suuri Modesty Blaise-fani ja Colombianan kaltaiset tarinat naisista, jotka ovat joutuneet kärsimään, mutta onnistuvat kostamaan syyllisille, ovat lähellä sydäntäni, erityisesti tässä tapauksessa siksi, että tapahtumat alkavat 90-luvulta ja jatkuvat 2000-luvulla, joten niihin on helppoa samaistua. Colombianan kaltaiset tarinat viehättävät ehkä siksi, että vaikka ne olisivatkin täyttä fantasiaa alusta loppuun, niin kun leffa on tehty huolella, niin siitä huokuva realismi saaa minut aina pohtimaan onko Cataleyan kaltaisia ihmisiä todella olemassa ja millaista heidän elämänsä todellisuudessa on. Joka tapauksessa sunnuntai-iltani katselukerta tuskin oli viimeinen kerta, kun kyseisen leffan tsekkaan, sen verran mainiota arkipakoviihdettä Colombiana edustaa.