Genesis - Invisible Touch

 

Tavallaan tämä on jatkoa eiliselle blogitekstilleni, jossa käsittelin Amerikan Psykoa. Eräässä kirjan luvussa ja itse asiassa myös leffan kohtauksessa, käsitellään Genesistä ja myös Phil Collinsin soolotuotantoa. Aikoinaan kun suunnittelin blogin kirjoittamista ihan noin yleisesti ottaen, niin eräänä kimmokkeena olivat juuri Amerikan Psykon Artistiarviot. Genesiksen vuonna 1986 julkaistu Invisible Touch on jokseenkin täydellinen popalbumi. Siinä on sopivasti vuorotellen nopeampia ja rokkaavampia kappaleita sekä tunnelmallisia slovareita. Itselleni ehdoton kohokohta on levyn kolmas raita Land of Confusion. Muistan elävästi kun lähes kaksikymmentä vuotta sitten, löysin lapsuudenkodistani kasettihyllystä itse äänitetyn kasetin, jossa oli Land of Confusion. Kuuntelin kohisevalta ja huojuvalta kasetilta lumoutuneena kasaribiittiä yhdistettynä Collinsin lauluun. Tuolloin kiinnitin huomiota lähinnä melodiaan ja luultavasti juuri sinä hetkenä ymmärsin kuinka paljon diggaan kasaripopista. 

"Too many men
Too many people
Making too many problems
And not much love to go round
Can't you see
This is a land of confusion.

This is the world we live in
And these are the hands we're given
Use them and let's start trying
To make it a place worth living in."

Land of Confusionin kertosäe nayttää tietokoneen ruudulla lähinnä naivilta. Kuitenkin yhä uudelleen joka kerta, kun kuulen kyseisen kappaleen, minussa herää viaton lapsenusko, että voimme käyttää käsiämme tehdäksemme maailmastamme paikan, jossa voimme nauttia elämästämme. Olin jo ehtinyt miltei unohtaa levyn, mutta nyt olen muutaman päivän ajan kuunnellut sitä useita kertoja ja se vain paranee jokaisella kuuntelukerralla. Vaikka pidänkin Phil Collinsin soolotuotannosta kuten esim. Miami Vice-tunnarista In the Air Tonight, niin mielestäni Genesiksen soundiin tiivistyy jotain hyvin olennaista kasaripopin syvimmästä olemuksesta.

Spotify-linkki albumiin

Amerikan Psyko

Olen koko kevään suunnitellut, että luen taas pitkästä aikaa Bret Easton Ellisin Amerikan Psykon ehkä kolmannen tai neljännen kerran sekä katson kirjan pohjalta tehdyn leffan ehkäpä viidennen kerran :) Voi hyvinkin olla, että tätä ei pitäisi ääneen sanoa, mutta jokin minua viehättää näissä teoksissa siinä määrin, että se saa minut aina kerta kerran jälkeen palaamaan niiden pariin. Bret Easton Ellisiä voidaan perustellusti pitää eräänä kiistellyimmistä nykykirjailijoista. Kukkahattutädit luonnollisesti vetävät herneen nenään välittömästi Amerikan Psykon kaltaisten teosten kohdalla. Mainion Californication tv-sarjan päähenkilö Hank Moody on käsittääkseni on syntynyt Bret Easton Ellisin pohjalta ja häneen viitataan tv-sarjassa. Kuitenkaan ymmärtääkseni Bret Easton Ellisin elämä ei todellisuudessa ole sentään aivan gonzo-kirjailija Hunter S. Thompsonin seikkailujen tasoista sekoilua, vaikka esim. Amerikan Psykon perusteella niin voisi ehkä olettaakin. 

Amerikan Psykon päähenkilö Patrick "Pat" Bateman on Harward Business Schoolista valmistunut 26-vuotias P&P:n vice president. Hänen sukunsa omistaa Wall Streetillä vaikuttavan P&P:n ja rahan takia hänen ei tarvitsisi tehdä päivääkään töitä. Hän haluaa kuitenkin kuulua nuorten ja nälkäisten Wall Streetin pörssihaiden joukkoon, syödä satojen dollarien illallisia New Yorkin hienoimmissa ravintoloissa ja rällästää kokaiinin sekä muiden päihteiden voimalla juppien suosimilla klubeilla. Netflixistä löytyi ainkin vielä jokin aika sitten dokumettileffa Cocaine Cowboys, jossa kuvataan kokaiininvyöryä 80-luvulla Yhdysvaltoihin. Ongelman laajuuttaa on vaikea käsittää, mutta esim. mainio Traffic-leffa antaa myös ajattelemisen aihetta. Komean, nuoren ja menestyvän pankkiirin ulkokuoren suojissa Bateman on kuitenkin psykopaatti, joka on täysin kyvytön tuntemaan empatiaa ja niimpä hän on sadisti, joka kiduttaa ja murhaa niin kollegansa kuin useita ilotyttöjäkin. Lopulta Batemanille ei riitä enää mikään ja hän on valmis tappamaan kenet tahansa verenhimon ottaessa vallan. Tammen pokkariversion takakannessa lukee seuraavasti:" Lukijan sietokykyä koetteleva romaani on sekä armoton tilitys ylikierroksilla käyneestä 80-luvusta että hätkähdyttävä ennuste itsetarkoituksellisen väkivallan lisääntymisestä". Olin jo ehtinyt unohtaa miten käsittämättömän raakoja, osa kirjan väkivaltakohtauksista on. Itse kun edustan sukupolvea, jolle GTA:n kaltaiset pelit ovat arkipäivää ja sitä kautta fiktiivinen väkivalta on lähinnä turruttavaa, niin Amerikan Psykossa eniten perinteisen trillerin kaavaa mielestäni rikkookin kirjan rakenne. Kirjassa on näet pitkiä lukuja, joissa Bateman kertoo 80-luvun artisteista Genesiksestä Whitney Houstoniin. Kirjassa on myös tavattoman tarkasti kerrottu siitä, kuinka kirjan hahmot ovat pukeutuneet. Esim. eräs luku kertoo näennäisesti tärkeästä kokouksesta P&P:n neukkarissa, mutta tosiasiassa luvussa kerrotaan vain, ketkä kokoukseen osallistuvat ja miten he ovat pukeutuneet. Leffaversion ehkä herkullisin klassikko on ns. käyntikorttikohtaus, jossa Bateman esittelee uuden käyntikorttinsa, mutta joutuu toteamaan työkavereidensa kortit hienommiksi kuin omansa.

Maslow'n tarvehierarkia on psykologian ja markkinoinnin yhteydessä usein esitetty malli ihmisten motivaation synnystä. Amerikan Psyko on omasta mielestäni ennen kaikkea tarina nuoresta miehestä, jolla on kaikkea, mitä rahalla saa, mutta joka ei ole koskaan kokenut aitoa rakkautta ja se saa hänet toteuttamaan iseään psykoottisin teoin. Olen lukenut lukiossa tasan yhden kurssin psykologiaa, joten en edes yritä väittää ymmärtäväni mitään psykologiasta. Nähdäkseni on kuitenkin mielenkiintoista ja samalla hieman pelottavaa pohtia Amerikan Psykoa Maslow'n mallin avulla. Suomessakin on viime vuosina jouduttu järjettömien väkivallantekojen yhteydessä, käymään keskustelua tekoihin johtaneista motiiveista. Oma näkemykseni perustuu vahvasti Maslow'n malliin ja uskoakseni on perustelua väittää, että yhteiskunnassamme keskitytään liikaa materiaaliseen hyvinvointiin henkisen hyvinvoinnin kustannuksella. Tosielämän Patrick Batemanit syntyvät siten, että heikko itseluottamus, läheisyyden puute ja arvostuksen tarve ajavat henkisesti tasapainottoman ihmisen järjettömän väkivallan tielle.

Yläasteaikainen äidinkielenopettajani totesi kerran kirjallisuudesta keskusteltaessa, että lukeminen tarjoaa sivistyneen keinon tappaa. Ehkäpä onkin niin, että henkisesti tasapainoinen ihminen voi lukea Amerikan Psykon kaltaisia kirjoja ja nauttia mustasta huumorista sekä ironiasta, joka on tyypillistä Bret Easton Ellisin tyylille. Toisaalta on myös väärin syyttää kirjoja, elokuvia ja pelejä väkivallan tekoihin syyllistyneiden kieroutuneesta todellisuudentajusta. Eivät ne edusta todellisuutta, vaan ovat vain keino irtautua tappavan tylsästä arkisesta aherruksesta toiseen aikaan, paikkaan ja todellisuuteen, kuten 80-luvun Wall Streetille Gordon Gekkon mottoa muistellen. Kaikki Wall Streetin nähneet muistavat sehän kuului: Greed is Good - Ahneus on hyvästä. Nojatuolimatka kultaiselle 80-luvulle juppien hedonistiseen ja materialistiseen maailmaan, on nautinto ainakin itselleni.

Red Riding-trilogia

Katsoin pääsiäisen aikana mainion Red Riding-trilogian. Olen aikaisemminkin nähnyt ainakin osittain leffat, mutta nyt katsoin ne ensimmäistä kertaa putkeen (peräkkäisinä päivänä) järjestyksessä. Yleensä suhtaudun hieman skeptisesti brittiläisiin poliisisarjoihin, mutta Red Riding on ehdottomasti lajin helmiä. Toki muitakin hyviä löytyy kuten BBc:n Life on Mars sarjan jatko-osat Ashes to Ashes I ja II. Red Ridingistä tekee oikeastaan mielenkiintoisen jo pelkästään se, että tapahtumat sijoittuvat 70-luvun lopun ja 80-luvun alun pohjois-Englantiin. En ole asiantuntija, mutta käsittääkseni tuolloin Englannin talouden selkäranka oli koetuksella kaivostyöläisten huonon tilanteen takia ja IRA aiheutti sisäpoliittisia jännitteitä koko kuningaskuntaan. Leffoissa on erittäin korkeatasoisesti onnistuttu ajankuvauksessa. Miljööt ovat uskottavia ja nostalginen fiilis välittyy katsojalle.

Trilogia kertoo kadonneista ja sitten murhattuina löydetyistä tytöistä, joiden kohtaloa sekä syyllistä rikoksiin selvitetään kolmen eri henkilön kautta. Ensimmäisessä osassa nuori rikostoimittaja haistaa palaneen käryä ja pääsee henkensä uhaten selville poliisin korruptiosta sekä mädännäisyydestä. Seuraavassa osassa henkilökohtaisen tragedian kokenut Manchesteriläinen rikostutkija yrittää tiiminsa avulla selvittää sotkua puhtaalta pöydältä, mutta taistelu tuulimyllyjä vastaan on tuomittu epäonnistumaan. Lopulta tutkinnassa alusta lähtien mukana ollut poliisi ymmärtää toimineensa väärin ja yhdessä paikkakuntalaisen menneisyyden haamujen vainoman asianajan kanssa he saavat syyllisen selville.

Täytyy myöntää, että välillä juonen seuraaminen jäi vähemmälle huomiolle, kun tuijotin lumoutuneen vanhoja autoja ja upeita Englannin maaseudun maisemia. Film Noirin ja rikostrillereiden ystäville Red Riding lienee lähes pakollista katsottavaa.

MJB - Reflections

Tällä kertaa levylautasella ja sitä myötä myös blogitekstiin päätyi Mary J. Bligen Reflections-tuplavinyylikokoelma vuodelta 2006. A-puolen raidat ovat tunnelmallisempaa, itselleni hieman harvinaisempaa MJB tavaraa ja sieltä löytyy esim. kimpparaita King & Queen John Legendin vieraillessa. B-puoli onkin sitten todellista korvakarkkia. No more Drama nostaa fiilikset ja itselleni ehkä kovin MJB-biisi Family Affair räjäyttää potin. Family Affair oli ekoja R'n'B-biisejä joiden kautta löysin MJB:n ja koko skenen.

 

C-puolen kovin biisi on ehdottomasti Wyclef-kimppa 911. Biisi on todellistä ysäriräppi nostalgiaa parhaimmillaan. Iisi, mutta tyylikäs biitti yhdistettynä Wyclefin konstailemattomaan räppiin ja raastavaan vetoomuksen: "Someone, please call 911", toimii kerta toisensa jälkeen. D-puolelta löytyy menevämpää soundia Be Happyn muodossa, joka old school soul-vaikutteineen toimii aurinkoisena kevätpäivänä huikean hienosti. Kokonaisuutena nämä lätyt, yhdessä aikaisemmin blogissani esittelemäni Alician vinyylikokoelman kanssa, ovat minulle varmoja kevään merkkejä. Vuosi vuoden jälkeen fiilistelen näitä levyjä kevätauringon helliessä.

Vanki

Aurinkoisena kevätpäivänä ei varmaankaan pitäisi istua sisällä tietokoneen näyttöä tuijottaen, eikä varsinkaan kirjoittaa synkästä trilleristä nimeltä Vanki, mutta taidampa kuitenkin tehdä niin. Viimeiset pari viikkoa ovat olleet aivan mielettömän kiireisiä ja kun olen rättiväsyneenä illalla töiden sekä treenien jälkeen viimein ehtinyt kotiin, en ole yksinkertaisesti edes jaksanut ajatella blogin kirjoittamista. Olen kuitenkin nyt saanut siis luettua Jussi Adler-Olsenin kirjan nimeltä Vanki. Tarvittaessa ja halutessani kykenen lukemaan hyvinkin paljon tekstiä lyhyessä ajassa ja esim. kouluaikoina saatoin lukea ihan vain huvikseni sekä ajankuluksi jopa 50 kirjaa vuodessa eli sunnilleen kirja per viikko. Viime vuosina olen kuitenkin hädin tuskin saanut luettua kymmenisen kirjaa vuodessa eli vain noin kirja per kuukausi. Intohimoni kirjallisuuden harrastamiseen ei ole suinkaan laantunut, vaan minulla ei vain enää yksinkertaisesti ole samalla tavalla aikaa ja energiaa lukemiseen, kuin joskus oli. Toisaalta kun olen elämäni aikana lukenut useita satoja kirjoja, niin enää minulla ei ole kyltymätöntä tarvetta ahmia kaikkea mahdollista kirjallisuutta, jota käsiini saan, ainakaan sen kaltaisella vimmalla, kuin joskus nuorempana. 

Vanki ei ole mitenkään helppo tapaus. Se herätti ainakin itsessäni filosofisia pohdintoja elämän merkityksestä sekä ihmismielen mekanismeista. En usko kohtaloon siinä merkityksessä, että koko elämämme olisi etukäteen käsikirjoitettu. Nähdäkseni voimme valinnoillamme vaikuttaa ainakin jossain määrin sekä omaamme, että myös muiden elämään. Adler-Olsenin kirjassa kahden ihmisen elämä muuttuu peruuttamattomalla tavalla erään liikenneonnettomuuden takia. Kumpikaan heistä ei aavista onnettomuudesta selvittyään miten ja missä he tulevat kohtaamaan jälleen, mutta heille on selvää, että aikaisempi elämä on ohi ja siihen ei ole enää paluuta. Jostain syystä pohjoismaisten rikoskirjojen sankaripoliisit eivät ole koskaan sellaisia, kuin Hollywood-elokuvin sankarit. Ehkäpä onkin niin, että pohjoismaisessa genressä viehättää juuri niiden elämänmakuisuus. Päähenkilöillä on aina ongelmia ja he ovat kokeneet traagisia tapahtumia elämässään, joista on seurannut lähes ylitsepääsemättömiä traumoja. 

Tietysti olisi tavallaan tylsää ja epäuskottavaa lukea sankaripoliiseista, jotka tekevät aina oikeita ratkaisuja ja läpeensä pahoista roistoista, joilla ei olisi tippaakaan inhimillisyyttä jäljellä. Todellisuudessahan me kaikki tiedämme, että elämä ei ole mustavalkoista vaan vain täynnä harmaan eri sävyjä. Tarkoitan sitä, että kaikki tekemämme valinnat ja ratkaisut vaikuttavat jollain tavoin paitsi omaan elämäämme, myös muiden elämään. Useinkaan ei ole olemassa yhtä absoluuttisen oikeaa tapaa toimia, vaan joudumme valitsemaan huonoista vaihtoehdoista sen vähiten huonoimman. Toisaalta sattumalla ja kohtalollakin on merkityksensä. Virheiden tekeminen on inhimillistä, mutta niiden seuraukset voivat ylittää käsityskymme rajat helpostikin, kuten Adler-Olsenin kirjassa käy. Synkkien kirjojen lukeminen ja elämän syvällisten kysymysten pohtiminen ei välttämättä varsinaisesti ole kovin hauskaa ajanvietettä. Höydyllistä se saattaa ollakin, koska mitä paremmin ihminen tiedostaa omien tekojensa seuraukset, sitä suuremmat mahdollisuudet on vaikuttaa omaan elämäänsä ja täten on mahdollista pienentää sattuman sekä kohtalon osuutta. Joka tapauksessa kirjan loppuratkaisu antaa toivoa. Vielä on valoa tunnelin päässä ja ulkona on edellen aurinkoinen kevätpäivä.

Pride and Glory

Se ois taas viikonloppu ohi ja uusi työviikko edessä, mutta kirjoitampa ensin muutaman sanan sunnutai-illan leffavalinnastani. Kun leffa alkaa jenkkifutiskohtauksella, jossa neljä yritystä ei riitä, hyökkäysvuoro vaihtuu ja kun pelikellossa on kolme sekuntia, niin heittopeli päättyy touchdowniin, niin kyseessä ei voi olla kovin huono leffa. Ehkä hieman liian perus-Hollywood juonestaan huolimatta Pride and Glory on hyvin realistinen ja elmänmakuinen leffa. Itse vertaisin sitä mainoon Third Watch tv-sarjaan, joka on siis samojen tuottajien tekemä, kuin Suomessa muutamia vuosia sitten huippusuosittu Teho-osasto oli. Edward Norton ja Colin Farrell onnistuvat kerrankin luomaan hyvin realistiset roolihahmot poliiseina, joiden näkemykset oikean ja väärän rajoista eroavat merkittävästä toisistaan. Kuten niin monissa muissakin lajityypin leffoissa ei huomioni kiinnity niinkään ilmiselvään loppuratkaisuun ja sen odottamiseen, vaan leffan tunnelmasta sekä Nykin kuvista fiilistelyyn. Kerrassaan mainiota viihdettä sunnutai-iltaan.

Tyttö nimeltä Nikita

Jep, olen palannut viikon työreissulta ja nyt olis taas aika päivittää blogia uuden kirjoituksen muodossa. Tällä kertaa vapaasta viikonlopusta nautiskelu käynnistyi Luc Bessonin mainiolla leffalla Tyttö nimeltä Nikita. Sen pohjalta on tehty myös kuvassa oikealla oleva Bridget Fondan tähdittämä Hollywood-versio nimellä The Assassin ja myös tv-sarja, joka ainakin jossain vaiheessa löytyi Netflixistä, mutta siihen en nyt tällä kertaa kajoa. Kummassakin versiossa juoni on kutakuinkin sama. Joukko nuoria narkkareita yrittää ryöstää apteekin saadakseen helpotusta vieroitusoireisiinsa, mutta poliisit ehtivät paikalle ja seuraa ammuskelu, jonka päätteeksi Nikita joutuu yksin vastaamaan syytteistä ammuskelussa kuolleiden poliisien murhista. Oikeudenkäynnin lopputulos on varsin selvä, mutta sitten tapahtuukin jotain yllättävää... Taidanpa jättää loput kertomatta, jos joku ei ole leffoja nähnyt ja niistä sattuisi kiinnostumaan. 

Salaliittoteorioiden kehittelijöiden yksi ikisuosikeista ovat ns. märkiä operaatioita kansallisille hallituksille suorittavat henkilöt. Termi märkä operaatio yhdistetään yleisesti CIA:n toimintaan, mutta voitanee olettaa, että kaikki suurvallat ovat yrittäneet aikojen saatossa toteuttaa epämääräisiä tiedustelu- ja sotilasoperaatioita, joita ei kansainvälisen oikeuden mukaan saisi tehdä. Luonnollisesti näistä operaatioista pidetään hyvin matalaa profiilia, ja oikeastaan ainoat edes jollain tapaa luotettavat lähteet toteutuneista operaatioista ovat entisten erikoisjoukkojen ja tiedusteluoperaattorien muistelmakirjat, joissa on ehkäpä ripaus totuutta mukana. 

Joka tapauksessa Nikita joutuu elämään hyvin erikoista kaksoiselmämää salaisten tehtävien ja normaalin elämän välillä. Sekä ranskalaisessa orkkisversiossa, että Hollywood-tuotannossa, itseäni viehättää leikittely realisimin ja täyden fiktion välillä. Periaatteessa tapahtumat voisivat olla totta, mutta toisaalta tuskimpa nyt sentään. Leffat ovat tavallaan B-luokan toimintaleffoja, mutta itselleni varsinkin Bridget Fondan tähdittämä versio on hyvin rakas, koska se oli aikoinaan yksi ensimmäisistä näkemistäni K-16 toimintaleffoista. Luonnollisesti en itse ollut lähelläkään tuota maagista 16 vuoden ikää, joten leffa teki lähtemättömän vaikutuksen pojankloppiin, joka tuolloin olin.