Sain vihdoinkin Lars Keplerin Joona Linna-sarjan kolmannen osan eli Tulitodistajan luettua. Sarjastahan on jo ilmestynyt neljä osaa, joista viimeisin viime syksynä suomeksi julkaistu Nukkumatti puuttuu toistaiseksi kirjahyllystäni ja jota en siis ole vielä lukenut. Kun sarjan ensimmäisen osa Hypnotisoija ilmestyi suomennettuna 2010, niin meinasin melkein missata koko sarjan. Hypnotisoijaa kehuttiin ja hehkutettiin monessakin eri lähteessä, mutta itselleni oli jostain syystä syntynyt käsitys, että kyseessä olisi Stephen King tyyppinen kauhukirja. Itse olen suuri dekkari- ja trillerikirjallisuuden ystävä etenkin ns. pohjoismaisen alalajin osalta, mutta olen aina vierastunut yliluonnollisia elementtejä sisältävää kauhukirjallisuutta. Jossain määrinhän Joona Linna-sarjaa voidaan toki pitää kauhukirjallisuutenakin, mutta itse luokittelisin sen puhtaasti pohjoismaisen dekkarikirjallisuuden uusimmaksi evoluutioaskeleeksi.
Lars Kepler nimimerkin takaa löytyy ruotsalainen kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. Tämä näkyy kirjoissa siten, että ainakin minun olisi hyvin vaikeaa kuvitella kenenkään mielikuvituksen sekä kykyn emotionaalisten tilanteiden kuvaukseen riittävän yksin näin huikeiden tarinoiden keksimiseen. Kirjoissa on siis päähenkilönä ruotsinsuomalainen komisario Joona Linna, joka ennen kaikkea periksiantamattomuutensa avulla ratkaisee käsittämättömän monimutkaisia, häikäilemättömiä ja pahuutta uhkuvia henkirikoksia, joiden laajutta muut poliisit tai viranomaiset eivät pysty edes aavistamaan. Linna ei kuitenkaan ole mikään yli-ihminen, vaan hän joutuu kantamaan hyvin raskasta taakkaa työnsä takia.
Vaikka itse nautinkin kyseisistä kirjoista, niin niiden sisältämän raa'an väkivallan sekä ihmiskunnan pimeiden voimien kuvauksen takia, ei kirjoja voi suositella aivan kenelle tahansa. Kuitenkin kaltaisilleni jännityskirjallisuuden ystäville, jotka kenties vierastavat kauhukirjallisuutta, voin miltei varauksetta kyseisiä kirjoja suositella. Toistaiseksi ainakin Hypnotisoija on jo päätynyt elokuvaversioksi, jonka katsoin jouluna. Leffa toimi yllättävän hyvin kirjan laajuuden (608 sivua pokkariversiossa) huomioon ottaen ja leffaan oli saatu hyvin vangittua kirjan tunnelma sekä ruotsalaisten suosikkiteema eli naisiin kohdistuva väkivalta ja feministien taistelu naisten tasa-arvon puolesta, vaikkei se tässä tapauksessa olekaaan ehkä ihan niin voimakkaasti alleviivattu, kuin esim. Liza Marklundin tuotannossa. Kuten yleensäkin, niin ensin kannattaa ehkä lukea kirja ja sitten katsoa leffa, mutta voi olla, että homma toimisi tässä tapauksessa myös toisin päin, sillä leffa oli aika onnistunut, vaikkei ehkäpä ihan kirjan tasolle yltänytkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti