Tiukimmat R&B-puritaanit epäilemättä vetävät herneen nenään, kun kirjoitan saman otsikon alla Alicia Keysistä ja Didosta. No itse en juurikaan perusta tiukoista genrerajoista tai musiikin lokeroimisesta. Onhan toki kätevää, että levykaupassa black metal ja indie pop eivät ole samassa hyllyssä, mutta sen tiukempaa ei lokeroinnin mielestäni tarvitse olla. Alicia ja Dido ovat tässä tekstissä saman otsikon alla siksi, että viime syksyn Berliinin matkalla tuli käväistyä eräässä levykaupassa, josta lätyt löytyivät hintaan 5€/kappale. Pakko-ostos siis :) Viime syksy oli kuitenkin itselleni melko kiireistä aikaa ja loman jälkeen Keysin Girl on fire sekä Didon Girl who got away löysivät tiensä levyhyllyyni, mutta vain muutaman kerran sieltä cd-soittimeen. Albumit ovat sinänsä ihan hyviä, mutta toisaalta niillä ei ole itselleni samalla tavalla kolahtaneita hittejä, kuin naisten aikaisemmilla levyillä. Alician vuonna 2001 ilmestyneeltä Songs in A Minor - levyltä löytyvät Fallin´ sekä A Woman´s Worth ovat edelleen minulle ne kaikkien aikojen hienoimmat Alicia-biisit. Viime kesän Flowssa Alician keikka oli kuitenkin itselleni ehkä festareiden odotetuin ja odotukset täyttyivätkin hienosti. Livenä esitetyt uudempien levyjen biisit kuten Girl on Fire kolahtivat omaan musakorvaani aivan uudella tavalla.
Didon kohdalla niin ikään naisen esikoislevyltä löytyvät hitit Here with me, Hunter ja Thank you ovat minulle ne kovimmat Dido-biisit. Didon menestystarinahan on itsessään aivan huikea. Toisaalta Didon veljen, Faithlessistä tutun Rollo Armstrongin, roolia ei voi jättää mainitsematta Didosta puhuttaessa. Itselleni Faithless on ollut kenties merkittävin yksittäin tekijä oman musiikkimakuni kehittymisessä ja Didon soundissa on paljon samaa kuin monissa Faithless-biiseissä. Dido on laulanut vokaaleja Faithlessin biiseihin ja vastaavasti Rollo on ollut mukana tekemässä ja julkaisemassa Didon musiikkia. Didon Here with me tuli monille tutuksi Roswell-sarjan tunnarina ja Eminemin Stan-kappaleeseen sämplätty Didon Thank You oli huikea hitti niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. Didon läpimurto on itselleni ehkä niin iso juttu siksi, että vuosituhannen vaihteessa olin 15-vuotias poika, jolle mm. Roswell-sarja oli aika magee juttu :)
Sekä Dido että Alicia Keys ovat levyillään kehittyneet tanssittavasta radiopopista yhä enemmän herkempien balladien tulkitsijoiksi ja toisaalta levyjen tarinat ovat muuttuneet hyvin luontevalla tavalla. Kuitenkin kovista vierailijanimistä huolimatta, Girl on fire ja Girl who got away ovat ehkäpä osittain jopa unettavankin tylsiä siksi, että niissä ei ole yksittäisiä helmiä, jotka erottuisivat muista biiseistä, siten kuin aiemmilla levyillä on ollut. Toisaalta, kun itsekään en ole enää se sama ihminen, joka olin vuosituhannen vaihteessa, on ymmärrettävää, ettei samaa juttua kannata tehdä aina uudelleen. Siinä missä naisten ekat levyt olivat perjantai-illan etkoilukamaa kovine hitteineen ovat uudemmat levyt enemmänkin sunnuntaikoomailuun tai laiskan vapaapäivän viettoon soveltuvaa tavaraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti