Yleensä, kun kuulen jonkun oikeasti hyvän biisin, niin se on rakkautta kertalaakista. Tulee vain kaikille musadiggareille tuttu fiilis, että "tää toimii" tästä tykkään. Haim on minulle poikkeus kaavaan, joka vahvistaa säännön, kuten kulunut sanonta kuuluu. Menin viime kesän Flowssa Haimin keikalle ennakkoasenteella, että näillä tais joku joku ihan jees biisi ja näitä taidettiin hypettää jossain... käympä tsekkaamassa. Ensimmäinen muistikuva keikasta on tukahduttavan kuuma teltta täynnä kädet ilmassa musan tahtiin hyppivää jengiä :) Surffaritytöt Kaliforniasta pistivät lavalla kitarat surisemaan ja energinen kitaravetoinen surffirock toimi. Haimin keikan jälkeen otin Days are Gone-levyn voimasoittooni ja jokaisella kuuntelukerralla levy toimii aina vain paremmin. Haimin siskosten soundissa ei ole mitään yksittäistä koukkua, joka nappaisi ja siksi ehkä itselläni kesti niin kauan ihastua levyyn. Kokonaisuuten energinen ja taidokas soitanta on erittäin nautinnollista kuunneltavaa.
Viime kesänä ja syksynä fiilistelin eniten levyn avausraita Fallingia sekä Don't save me kappaletta. TIME-lehden vuoden 2013 parhaat biisit listauksessa oli Haimilta valittu The Wire, joka itselläni oli jäänyt hieman vähemmälle kuuntelulle, mutta se edustaa ehkä parhaiten levyn yleistä soundia. Levyllä ei ole varsinaisesti yhtäkään huonoa tai täytekappaletta ja hitaammat biisit tasapainottavat kivasti kokonaisuutta. Itselleni nopeammat "rockimmat" biisit kuitenkin toimivat paremmin kuin levyn balladit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti