Pari vuotta sitten etsin googlettamalla Irakin sodasta kertovia kirjoja ja monilla eri foorumeilla kehuttiin Colby Buzzellin My war-kirjaa. Yleensä sotilaiden kirjoittamissa sotaa käsittelevissä kirjoissa kerrotaan operaatioista ja sodasta yleensä samaan tapaan kuin oltaisiin käskynjaossa tai annettaisiin tilanneraporttia. My War edustaa kuitenkin erilaista lähestymistapaa aiheeseen. Kirja jakautuu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa Buzzell kertoo elämästään ennen armeijaa ja motiiveistaan. joiden takia hän päätti kypsässä 26-vuoden iässä värväytyä armeijaan. Kirja on täynnä herkullisia nyannsseja, pieniä tarinoita, joihin on helppoa samaistua ja jotka on kerrottu niin oivallisesti, että niiden arkipäiväisyys ei tee niiden lukemisesta tylsää. Irakissa palvellessaan Buzzell luki artikkelin blogeista, joita sotilaat kirjoittavat ja kiinnoistui ajatuksesta. Huomattuaan, että suurin osa sotilaiden kirjoittamista blogeista oli esikuntaupseereiden tai muiden takalinjojen huoltotehtävien parissa työskentelevien kuvauksia sotilaan arkipäivästä, hän päätti kertoa oman tarinansa jalkaväen taisteluoperaatioihin osallistuvan etulinjan sotilaan näkökulmasta. Kirjan keskeinen sisältö muodostuu Buzzellin päiväkirjan ja blogin teksteistä. Päiväkirjan kirjoittamisen Buzzell lopetti, koska huomasi toistavansa itseään. Irakin komennuksensa alkuvaiheessa hänen osastonsa suoritti kulunvalvontaa, saattuetehtäviä ja muita modernin sodankäynnin perustehtäviä. Kun hän aloitti bloginsa, hän ei kertonut siitä kenellekkään ja kuvitteli, että korkeintaan jotkut satunnaiset tuntemattomat ihmiset lukisivat sitä. Toisin kävi. Jo muutaman viikon jälkeen blogista oli tullut varsin suosittu ja Buzzellista tuli vastentahtoisesti "se tyyppi, joka bloggaa". Hänen komentajansa kertoivat hänelle, että hän saisi vapaasti kirjoittaa mitä halusi, kunhan ei paljastaisi turvaluokiteltua tietoa operaatioista tai armeijasta, joista viholliselle voisi olla hyötyä. Pian kävi kuitenkin selväksi, että Buzzell ei voisi osallistua operaatioihin ja jatkaa blogin kirjoittamista, joten hän lopetti bloginsa.
Viime kesänä luin Time-lehdestä artikkelin, jossa pohdittiin, mksi 80-luvulla syntyneet ovat tyytymättömämpiä elämääsä kuin edeltävät sukupolvet. Toisen maailmansodan jälkeen sukupolvi toisensa jälkeen saavutti elemässään enemmän kuin osasi toivoa. Elintason kohotessa ja odotusten ylittyessä - oli helppoa olla tyytyväinen elämäänsä. 80-luvulla syntyneet ovat pienestä pitäen tottunet suhteellisen korkeaan elintasoon sekä ennen kaikkea ajatukseen, että he ovat jollain tavoin erityisiä ja heillä on kaikki mahdollisuudet avoinna. Buzzell jätti opintonsa kesken ja teki erilaisia hanttihommia huonolla palkalla. Hänen työsuhteensa olivat lyhyitä ja hänen elämänsä oli vain ajelehtimista päivästä toiseen vailla tavoitteita. Hän toteaa kirjassaan, että yleensä keskiluokkaisten esikaupunkialueiden lapset eivät suunnittele menevänsä armeijaan, paitsi perheissä, joiden isä on ollut armeijassa. Näille nuorille armeija on vain yksi vaihtoehto muiden vaihtoehtojen joukossa. Niimpä Buzzell päätti värväytyä armeijaan. Hänen näkökulmastaan armeijassa ei tarvinnut itse murehtia mistään. Ensimmäistä kertaa ruoka, terveydenhoito sekä asuminen olivat ilmaisia ja koko palkan saattoi käyttää miten halusi. Toisaalta Irakissa operaatiot olivat hengenvaarallisia ja nettilähteiden mukaan Buzzell on kertonut kärsineensä posttraumaattisesta stressistä, mikä on hyvin yleistä sotaveteraanien keskuudessa.
Luin kirjan nyt toiseen kertaan ja vaikka suurimman osan muistinkin, monet yksityiskohdat olin jo ehtinyt unohtaa. Olen itse monta vuotta, aina silloin tällöin pohtinut blogin kirjoittamista ja luettuani ensimmäisen kerran Buzzellin My warin ymmärsin, että blogin kirjoittaminen edellyttää, tiettyyn teemaan tai aihealueeseen kesittymistä ja persoonallista lähestymistä, jotta bloggaamisessa olisi mitään järkeä. Vaikka en itse sodasta mitään tiedäkään, niin Buzzell kirjoittaa kirjassaan monista sellaisista asioista, jotka ovat olleet tai ovat yhä omassa elämässäni keskeisiä juttuja ja kykenen samaistumaan kirjan tapahtumiin helposti. Kirjan lopussa on esitelty kustantajan toimesta kolme hyvää sotakirjaa, joita
ovat Evan Wrightin Generation Kill (löytyy kirjahyllystäni), Mark Bowdenin Black Hawk Down (olen nähnyt leffan monta kertaa) ja Andy McNabin Bravo Two Zero (olen lukenut kahdesti). Buzzell viittaa kirjassaan useasti leffoihin kuten Black Hawk Down ja Full Metal Jacket. Hän toteaa, että luultavasti useimmat Irakin sotaan värväytyneet nuoret miehet olivat katsoneet nämä leffat liian monta kertaa. Buzzell onnistuu kirjassaan kiteyttämään modernin sodankäynnin erittäin ansiokkaasti. Taistelut ovat rajuja ja tilanteet sekavia. Välillä tapetaan aikaa, kun mitään ei tapahdu ja sitten tapahtuukin liikaa liian nopeasti. Buzzellin osaston suorittaessa yhteisoperaatiota erikoisjoukkojen kanssa, eräs sotilas unohtaa digikameransa salaman päälle ja operaatio vaaraantuu. Irakin sodassa taisteelle sukupolvelle digikamerat, mp3-soittimet ja elektroniikka yleensäkin on arkipäiväinen välttämättömyys. Jos omaa toimintaa ei jatkuvasti kuvata ja jaeta kaverille, niin sitä ei ole tapahtunut. Irakissa sotilaat jotka, palasivat taistelutehtävän jälkeen tukikohtaan, saattoivat ensimmäiseksi ryhtyä pelaamaan playstationilla sotapelejä. Jotenkin Buzzellin tarinat ovat vain kaikessa paradoksaalisuudessaan aivan uskomattoman herkullista luettavaa.
Buzzell kertoo itse kuunnelleensa mp3-soittimella musiikkia taisteluoperaatioiden aikana ja tein Spotify-soittolistan niistä kappaleista, jotka hän listaa kirjassaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti