Eric L. Haney - Inside the Delta Force

Eric L. Haney on eläkkeellä oleva entinen Yhdysvaltain erikoisjoukkojen aliupseeri (Command Sergeant Major, joka on korkein aliupseerin arvo) ja kirjassaan hän on kertonut oman tarinansa siitä, miten hänestä tuli Delta Forcen operaattori sekä millaista oli palvella jenkkiarmeijan terromisminvastaisessa erikoisyksikkössä. Kirja jakautuu kolmeen osaan siten, että aluksi Haney kertoo siitä, miten hän tuli valituksi Delta Forceen, sen jälkeen siitä miten vastaperustetun erikoisyksikön kouluttautuminen toimintavalmiutuuteen tapahtui sekä lopuksi eräistä operaatioista, joissa hän oli mukana 80-luvun aikana. Itse löysin ensin The Unit tv-sarjan, joka on Suomessakin pyörinyt telkkarissa ja joka perustuu Haneyn kirjaan. Aion kirjoittaa myös tv-sarjasta, mutta päätin käytännön syistä jakaa The Unit:in käsittelyn kahteen osaan ja aloittaa Haneyn kirjasta. Kirja kiinnosti minua kahdesta eri syystä. Ensiksikin kiinnostukseni military-juttuihin, on aina kulminoitunut erityisesti erikoisjoukkoihin, ehkäpä siksi, että ne edustavat modernin sotilastoiminnan keihäänkärkeä ja toisaalta erikoisjoukot vain ovat kaikessa salaperäisyydessään äärimmäisen kiehtovia. Toiseksi Haneyn kirja sukeltaa lähihistoriassa itseäni suuresti kiinnostavaan ajanjaksoon eli 80-luvun tapahtumiin tuolloisissa maailman kriisipesäkkeissä. 

Eversti Charlie Beckwith perusti Delta Forcen 70-luvun lopussa. Uuden erikoisyksikön kehittäminen toimintakykyiseksi iskujoukoksi ei tietenkään tapahtunut yhdessä yössä. Pelkästänään yhdysvaltojen armeijalla oli jo tuolloin Vihreät baretit ja Ranger-joukot, muiden aselajien erikoisyksiköistä puhumattakaan. Miksi sitten Delta Forcea tarvittiin? Eversti Beckwithin lisäksi myös muutamat muut tahot olivat havainneet, että millään armeijan, poliisin tai muiden valtion virastojen osastoilla ei ollut kykyä reagoida uudenlaisen terrorismin aiheuttamiin uhkiin. Poliisien erikoisyksiköt kykeninät toimivaan vain paikallisesti ja sotilasyksiköt oli koulutettu toimimaan sotilaita vastaan jne. Eric L. Haneytä on kritisoitu siitä, että hän tituleeraa itseään Delta Forcen perustajajäseneksi ja ottaa liikaa kunniaa itselleen. Haneyn kuvaus siitä miten erikoisyksikön jäseneksi tullaan ja miten uutta yksikköä kehitettiin vastaamaan uudenlaisiin terrorismiuhkiin on kuitenkin hyvin mielenkiintoista luettavaa. Kokeneiden ammattisotilaiden oli opittava ajettelemaan kuten terroristit, heidän oli kyettävä toimimaan itsenäisesti tai pienissä ryhmissä ja hetkeäkään ei ollut hukattavana, koska esim. lentokonekaappauksista oli tullut 70-luvulla terroristeille tehokas toimintapa hankkia näkyvyttä omalle aatteelleen. 

Moderni teknologia on mullistanut tavallisen elämämme lisäksi myös perusteellisesti modernin sotilastoiminnan. Silti yhä edelleen nykyiset erikoisyksiköt käyttävät samantapaisia organisaatio-rakenteita sekä tiettyjä perustaktiikoita kuin esim. 80-luvulla Delta Force ja brittien SAS. 2000- luvun aikana Afganistanissa ja Irakissa Erikoisjoukot olivat hyvin merkittävässä roolissa, kun vihollisen rintamalinjaan ei voinut iskeä perinteisin menetelmin, koska viholliset piiloutuivat tavallisten ihmisten joukkoon ja ainoa tapa jolla heihin pääsi käsiksi, olivat yölliset iskut tiedustelutietojen perusteella siviilikohteiden keskelle. Uskallan väittää, että vaikka terrorismin vastainen sota ei tule koskaan terrorismia kitkemään pois, niin ilman Delta Forcen kaltaisia erikoisyksiköitä länsi-Eurooppa ja Yhdysvallat olisivat huomattavasti turvattomampia paikkoja kuin ne nykyään ovat. Pitkällä aikavälillä terrorismin poistaminen edellyttää aidon demokratian edellytysten luomista valtioihin, joissa demokratiasta voidaan vasta haaveilla, mutta ennen kuin diplomaatit ja muut valtioiden päämiehet onnistuvat maailman rauhan parissa, niin Delta Forcelle tulee riittämään töitä.

Frank Miller's Sin City: A Dame to Kill For

 

Tätä on odotettu vuosia. Vihdoinkin Frank Miller ja Robert Rodriguez ovat jälleen yhdessä luoneet visuaalisen mestariteoksen, jota on saatu jo odotella vuonna 2005 ilmestyneen ensimmäisen Sin City filmatisoinnin jälkeen. Alunperin minulla oli ajatuksena mennä jo eilen katsomaaan 3D-versio, mutta laiskuuttani ja saamattomuuttani, siirtyi leffailta täksi päiväksi sekä minun oli tyytyminen perinteiseen 2D-versioon. Tänään on kuitenkin satanut koko päivän ja jotenkin syksyinen sade sekä pimeys virittivät täksi illaksi juuri oikeanlaisen tunnelman Sin Cityä varten. Häpeäkseni täytyy myöntää, etten ole koskaan tutustunut Frank Millerin sarjakuviin, joihin Sin City perustuu, mutta kyllä leffoista voi nauttia, vaikkei sarjakuvia tuntisikaan. 

No oliko Sin City: A Dame to Kill for kaiken ennakkohypetyksen arvoinen? No olihan se. Leffa oli visuaalisesti aivan yhtä upeaa silmäkarkkia kuin ykkösosakin ja en edes lähde vertaamaan näitä leffoja mihinkään muuhun, koska mielestäni sopivia vertailukohtia ei ole. Mustavalkokikkailu ja tyylikkäät efektit ovat jotain niin ainutlaatuista, että niitä on kaikessa tyylikkyydessään vaikeaa edes yrittää sanoin kuvailla. Juonen kannalta ylikorostunut järjetön väkivalta on esitty visuaalisesti niin hienosti ja juuri sopivan läskisti vedettynä, että se sopii leffan fiilikseen kerrassan mainiosti. Jessica Alba stipparina on jo ajatuksena aivan huikea ja Mickey Rourke sekä Bruce Willis kuuluvat luonnollisesti asiaan. Avaa näytellyt Eva Green jätti kuitenkin tällä kertaa Jessica Alban nuolemaan haavojaan ja mm. The Unit - tv-sarjasta tuttu Dennis Haysbert Manuten roolissa oli kerrassaan erinomainen. Vanhat starat tekivät hekin toki hyvää laatutyötä, mutta Eva Green onnistui herkullisessa roolissaan mielestäni parhaiten. Sin Cityä ei voi suositella aivan kenelle tahansa. Oikeastaan mitään leffaa, jota olen blogissani käsitellyt ei voi kukkahattutädeille esittää, mutta varsinkaan ei Sin Cityä. Syntien kaupunki turmelee jokaisen...

Trailer

Flow

Flow tuli ja meni ja nyt on aika muistella, että mitä kaikkea tuli viikonloppuna nähtyä sekä koettua. Aloitin leppoisan Flow-lauantain RBMA-takapihalta, jossa Didier pyöritteli varsin hämmentävää, mutta sinänsä oikein maukas settiä levareiden takana. 

RBMA-takapiha

Groteskin hampurilaisen jälkeen kävin tsekkaamassa päälavalla esiintyneet Scandinavian Music Groupin ja Manic Street Preacherseja. SMG:n setti oli ehkä omaan makuuni vähän vaisuhko, mutta hienot videot tekivät setistä audiovisuaalisen musiikillisen seikkailun, mikä lienee ollut tarkoituskin ja hieman yllätyin itsekin, että katsoin koko keikan loppuun asti. Manic Sreet Preacherseihin, kuten SMG:henkin olen tutustunut lähinnä radiosoiton kautta ja en oikein tiennyt mitä odottaa. Bändi hieman yllätti energisyydellään ja rock-meiningillä. Brittirockiin voi aina luottaa. 

Manic Street Preachers

Little Dragon ei oikein auennut ja James Holden oli lievä pettymys. Odotin Holdenilta deepimpää ja tyylikkäämpää soundia, mutta setti olikin lähinnä Detroit-teknohenkistä pärinää.

Lauantai-illan kruunasi kuitenkin, ehkä eniten odottami keikka: Kavinskyn Outrun live. Kavinsky lunasti odotukset ja sinisessä teltassa vallitsi todella huikea tunnelma koko keikan ajan. Upea valoshow, mieletön fiilis ja hienoa musaa - absoluuttista parhautta. :)

James Holden

Valot

Kavinsky

Sunnuntaina Iisan raikas elektropop teki tehtävänsä päälavalla. Iisa vitsaili keikan aikana, että juuri ja juuri kolme ihmistä mahtuu Flow:n päälavalle, mutta mielestäni päälava oli kuitenkin perusteltu valinta, sillä jotenkin nätti auringonpaiste ja ulkoilma sopivat tunnelmaan paljon paremmin, kuin hikinen ja pimeä teltta.

 

 

Iisa

Tiivistämöllä Gim Kordon otti tilan haltuun ja taas bändi sekä klubimainen tiivistämö sopivat loistavasti yhteen. Aleksi Pahkala hehkutti, että "Tää on meidän viidestoista keikka ja eka festarikeikka", mutta rumpali korjasi "Toka, oltiin me Kuudes aisti-festareillakin. :D "Noh, Ei oo helppoo, mut ei jaksa välittää..."

Sin Cos Tan...

eli Jori ja Juho

Uuden levyn julkaissut Sin Cos Tan juhlisti levyn julkaisun lisäksi myös sitä, että kuulemma tasan kaksi vuoltta sitten oli ollut eka keikka. Missäpä muuallakaan kuin mustassa teltassa :D Itselleni eniten Hulkkosen tuotannosta kolahtaa edelleen vuoden 2002 Sunglasses at night-hitti, mutta onhann miehellä toki merittejä vaikka muille jakaa. Juhon toisen projektin Villa Nahin ekaa levyä olen kuunnellut aina silloin tällöin ja se kolahtaa kyllä todella hyvin. Parhaimmilla Sin Cos Tan on mielestäni melko nopeissa ja kasarihenkisissä biiseissä. Keikan slovarit sen sijaan eivät itselleni oikein pudonneet. 

Röyksopp

Blood Orange veti toisena biisinä sen minkä halusin kuullakin ja jallupullien sekä RBMA-fiilistelyn jälkeen löysin itseni sinisestä teltasta Röyksoppin keikalta. Joskus vuonna 2005 kuuntelin todella paljon Röyksoppia, mutta nyt en ole oikeastaan vuosiin bändiä aktiivisesti seurannut. Meninkin keikalle melko pienin ennakko-odotuksin, mutta Royksopp veti todella huikean keikan. Sinisessä teltassa oli hikinen, mutta aivan mahtava fiilis, kun jengi hyppi kädet ilmassa biisi toisensa perään :D Outkast oli no... Outkast eli Ms.Jackson, He'ya ja So fresh, so clean. Hetkittäin tuntui, että videoscreeni oli keikan parasta antia. Toisaalta Ms. Jackson on itselleni ollut ja on vieläkin niin iso biisi, että olihan pakko kuulla livenä. 

Outkast

Lopuksi kävin vielä Tiivistämön puolella tsekkaamassa Jaakko Eino Kalevin. Flexible Heart taisi olla neljäs tai viides biisi ja se oli aivan käsittämättömän upea lopetus Flow:lle. Vielä tänäänkin huomasin hyräileväni pitkin päivää: "You don have to say, that you love me, just show, how flexible You are..." :D

Jan Guillou - Tyttäresi tähden

Joskus 90-luvun puolenvälin paikkeilla olin koulutieni alkutaipaleella ehkäpä ala-asteen kolmalle tai neljännellä luokalla. Olin tuolloin lukenut jo useita Ian Flemingin James Bond - kirjoja, ja sitten löysin isäni kirjahyllystä Jan Guilloun Ulkoisen vaaran uhatessa. Kyseinen suomenkieleinen versio on ilmestynyt 1992 ja se on Carl Hamiltonista kertovan kirjasarjan neljäs osa (Kolmas suomennettu). Muistan elävästi kuinka jännittävältä pikkupojasta tuntui lukea Ruotsin "James Bondin" seikkailuista. Guilloun kirjojen päähenkilö Carl Hamilton on Ruotsin laivaston upseeri (James Bond on brittilaivaston upseeri) ja hän työskentelee Ruotsin turvallisuuspoliisissa SÄPO:ssä, joka on tavallaan Ruotsin vastine brittien sotilastiedustelupalvelulle. Ulkoisen vaaran uhatessa on ehkä jäänyt niin vahvaksi muistoksi itselleni siksi, että se toi käsitykseeni myyttisestä "viitta ja tikari" -maailmasta pohjoismaisen ulottuvuuden, joten ymmärsin, että tiedustelupalveluiden agentit eivät toimi vain keski-Euroopassa, vaan myös täällä pohjoisessa. Tietenkään tiedustelupalveluiden agenteilla ei ole todellisudessa lupaa tappaa, ainakaan muuten kuin itsepuolustustarkoituksessa, eivätkä todelliset operaatiot ole niin hohdokkaita kuin kirjoissa ja leffoissa. 

Myöhemmin pidin pitkään Jan Guillouta vain Ruotsin vastineena Tom Clancylle. Toimintakirjailijana, jolla oli yksi mestariteos ja sen jälkeen useita uudelleenlämmittelyjä, joissa toistetaan vanhaa ideaa yhä uudelleen ja uudelleen. 2000-luvun alussa Guilloun Ristiretki-sarja suomennettiin ja sen luettuani arvostukseni Guilloun tuotantoa kohtaan nousi aivan uudelle tasolle. Temppeliritari Arn Magnussonista ja Ruotsin kuningaskunnan syntyhistoriasta sekä temppeliritarien taisteluista lähi-Idässä kertova sarja on yksikertaisesti huikea timantti. Ennen kaikkea Hamilton-kirjoihin verrattuna Ristiretki-sarja osoittaa Guilloun monipuolisuuden ja taidon taustatutkimuksen tekemiseen. Itse olen aina ajatellut jotenkin niin, että kuka tahansa kykenee kirjoittamaan ajasta, jossa on itse elänyt, mutta on huomattavasti haastavampaa sijoittaa tapahtumia satojen vuosien takaiseen aikaan siten, että tarina on uskottava. 

No mennäämpä sitten itse asiaan. Alun perin vuonna 2008 julkaistu Tyttäresi tähden on uskomaton sillisalaatti tai sekametelisoppa, johon on sekoitettu kaikki mahdolliset terrorimiin liittyvät teemat, joita syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen on mediassa käsitelty eli Palestiinasta Pakistaniin. Carl Hamilton on uskottamattomien seikkailuidensa jälkeen maanpaossa Venäjällä pääministeri Vladimir Putinin vastentahtoisena vieraana ikään kuin Edward Snowden on käsittääkseni tällä hetkellä. SÄPO:n kuulusteluosaston päällikön tytär kidnapataan kostoksi keskellä päivää puistosta, kun fundamentalistit ovat hermostuneet iltapäivälehden haastattelun aiheuttamasta mediakohusta. Hamilton ja entinen Ranskan Muukalaislegioonan eversti, joka sattuu olemaan kidnapatun tytön isä, ottavat oikeuden omiin käsiinsä ja loppuratkaisu on täynnä alan kliseitä. Kokonaisuutena Tyttäresi tähden pysyy kuitenkin yllättävän hyvin kasassa ja rivien välistä löytyy myös hieman realismia sekä tarkkanäköisiä huomioita yhteiskunnastamme. Jos lievä liiottelu ja jenkkityylinen mahtipontisuus ei häiritse liikaa, niin kirja on varsin nautittavaa luettavaa. Suosittelen kuitenkin tutustumaan aikaisempiin Hamilton-kirjoihn ensin, jos ne eivät ole entuudestaan tuttuja.

Huuliharppukostaja / Once a upon a time in the west

En todellakaan ole mikään westernien suurkuluttaja tai asiantuntija, mutta toki alan klassikot leffahyllystäni löytyvät. Kesähelteiden helliessä on mukavaa nauttia vaikkapa viileästä ohrapirtelöstä ja kunnon länkkäristä. Sergio Leone tunnetaan ehkä parhaiten legendaarisesta Dollari-trilogiasta, jossa Clint Eastwood on "Man with no name" myyttinen pyssysankari, joka ei paljoa puhu, mutta ampuu sitäkin tarkemmin. Dollari-trilogia ansaitsee kuitenkin kokonaan oman blogitekstinsä, joten ei siitä toistaiseksi enempää. Dollari-trilogian jälkeen vuonna 1968 päivänvalon näki Once a upon time in the west eli ytimekkäästi suomennettuna Huuliharppukostaja. Leffan suomenkielinen nimi on varsin kuvaava, sillä huuliharppua soittava pyssysankari on tällä kertaa leffan "Man with no name". Noin kymmenisen vuotta sitten vanhoja Ennio Morriconen länkkärisoundtrack-levyjä uudelleenjulkaistiin cd:llä ja omasta kokoelmastai löytyy mm. Huuliharppukostajan soundtrack, joka on varsin mainio. Itse asiassa alunperin kiinnostuin spagettiwesterneistä nimenomaan Ennio Morriconen huikeiden sävellysten takia.  

Soundtrackin takakannessa on leffan pääosien esittäjien piirroskuvat ja seuraaavat lauseet: "There were three men in her life. One to take her... one to love her - and one to kill her." Leffan dvd-kotelossa puolestaan kerrotaan, kuinka elokuvan rytmityksellä pyrittiin luomaan vaikutelma viimeisistä henkäyksistä. Aika deeppii settii. Nykypäivän toimintaleffoihin verrattuna Leonen vähäeleinen ja hidas tyyli on ainakin itselleni lähinnä rentouttavaa. Olen lähes totaalisen kyllästynyt turboahdettuihin toimintapätkiin, joissa vain kikkaillaan erikoistehosteilla. Yksinkertainen on kaunista. Vähemmän on enemmän. Ei tarvita kuin Morriconen musiikki, autiomaa ja kuudestilaukeva. Ne riittävät jännityksen aikaansaamiseksi ja eeppinen tarina tempaa katsojan mukaansa.

Khaled Hosseini - Tuhat loistavaa aurinkoa

Minun on jo vuosien ajan pitänyt tutustua Khaled Hosseinin tuotantoon, mutta jostain syystä se on aina vain jäänyt ajatukseksi. No parempi myöhään, kuin ei ollenkaan. Suomalaisen kesäpokkarialesta mukaani tarttui nimittäin Tuhat loistavaa aurinkoa ja se oli juuri niin hyvä, kuin lukuisten lukemieni arvostelujen perusteella osasin odottaa. Tuhat loistavaa aurinkoa sijoittuu ajallisesti melko pitkään ajanjaksoon. Tuomalla kertomukseen useita sukupolvia, Hosseini onnistuu sitomaan tarinan sujuvasti ajan kuvaukseen. Kirjassa tuodaan esiin mainiosti Afghanistanin rooli maailmanpolitiikan pelinappulana kylmän sodan ajoista nykypäivään. Isoista teemoista ja ajan kuvauksen laajuudesta huolimatta, Hosseinin kertoma tarina on häkellyttävän johdonmukainen ja se tempaiseekin väistämättä lukijan mukaansa siten, että kerran aloitettuaan, ei kirjaa haluaisi laskea käsistään. Vaikka kirjassa kerrotaankin usean eri sodan vaikutuksista, niin se ei ole missään tapauksessa sotakirja. Tuhat loistavaa aurinkoa on ennen kaikkea kahden naisen Mariamin sekä Lailan kasvu- ja selviytymistarina, kuinka he kykenivät elämään käsittämättömissä olosuhteissa ja taistelemaan musertavaa pahuutta vastaan vain toisiinsa turvautuen.

Ensimmäinen sota, jonka uutisointia muistan hämärästi televisiosta lapsena seuranneeni oli Persianlahden sota 90-luvun alussa. Sitten tulivat Jugoslavia, Kosovo, Afganistan ja Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin. Vielä 2000-luvun alussa itselläni oli hyvin hämärä käsitys siitä, että mitä itseasissa Afganistanissa ja Irakissa tapahtui ja ennen kaikkea, mitä Lähi-Idässä oli 80- ja 90-lukujen aikana tapahtunut. Suomalais-venäläisin voimin tehty elokuva 9. Komppania kertoo Neuvostoliiton ja Afganistanin Mujahideen-sissien välisen sodan vaiheista 80-luvun lopussa. Kylmän sodan aikana Yhdysvallat sekä muut länsimaat halusivat kaikin keinoin vastustaa kommunismin levimiämistä. Yhdysvallat kärsi tappion Vietnamissa ja sen seurauksena 80-luvulla Yhdysvallat tukivat Afganistanin Mujahideen-sissejä CIA:n kautta epäsuorasti. Afgaanisissit tekivät likaisen työn sekä kärsivät tappiot ja Yhdysvallat sai näin estettyä Neuvostoliiton laajenemispyrkimykset. Kun Neuvostoliitto sitten romahti, niin useiden eri heimokansojen asuttama Afganistan ajautui sekasortoon, jonka seurauksena fundamentalistit ääriuskovaiset ja Taliban saivat lopulta vallan tuhoisin seurauksin. Vasta syyskuun yhdennentoistapäivän iskut pakottivat Yhdysvallat taas puuttumaan tilanteeseen, mutta inhimillisen katastrofin mittasuhteet paisuivat väistämättä megalomaanisiksi ja kuten sotien yhteydessä yleensäkin, eniten kärsivät täysin viattomat naiset sekä lapset.

Khaled Hosseinin kirjat ovat yksi toisensa jälkeen olleet bestsellereitä Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa. Toivottavasti osittain siksi, että avaavat länsimaiselle lukijalle aivan uuden näkökulman tasa-arvoon sekä ihmisoikeuksiin. En väitä, etteikö länsimaissakin olisi tasa-arvo tai jopa ihmisoikeusongelmia, mutta Hosseinin kuvaama elämä, jota Mariam ja Laila joutuvat elämään, on jotain aivan käsittämätöntä. Olin toki aiemminkin kuullut ja lukenut Talibanien käsityksistä, kuinka Koraania tulisi tulkita jne., mutta Tuhatta loistavaa aurinkoa lukiessani ymmärsin ehkäpä ensimmäistä kertaa, mitä elämä fundamentalistien hallitsemassa maassa voi pahimmillaan olla. Kuitenkin optimismi ja hellyttävät kuvaukset Mariamin ja Lailan tunteista lapsia kohtaan loivat kirjaan mielestäni toiveikkaan perusvireen, olivatpa asiat miten huonosti tahansa, niin aina on toivoa paremmasta. Äärimmäisten surullisten ja kauhistuttavien koettelemusten lisäksi jopa kaikkein kurjimmissakin oloissa ihmiset voivat kokea iloa ja onnea.

Jack Reacher

 

Yleensä, kun jostain mielenkiintoisesta kirjasarjasta aletaan tehdä leffoja, olen jo lukenut ainakin suurimman osan kyseisestä kirjasarjasta. Lee Childin Jack Reacher on kuitenkin kohdallani poikkeus, joka vahvistanee säännnön. Olin toki vuosia sitten noteerannut Lee Childin kirjat, mutta koska olin nuorempana ahminut käytännössä kaikki agentti- ja sotakirjat, jotka sain käsiini, niin kärsin lievästi sanottuna yliannnostuksesta genreä kohtaan. Sen takia ajattelin, että Lee Child oli vain joku Tom Clancyn manttelinperijä, joka yritti keksiä pyörää uudelleen. Viime vuonna Jack Reacher - leffan myötä, monet kritisoivat Tom Cruisen valintaan pääosaan. Onhan nyt toki täysin järjetöntä valita hädin tuskin 170 senttinen "mikki hiiri" esittämään miltei kaksimetristä jenkkien armeijan karskeinta entistä sotilaspoliisia. Kerrankin tein niin päin, että katsoin katsoin ensin leffan ja luin kirjan vasta sen jälkeen. 

On aina hieno kokemus huomata olleensa väärässä ja yllättyä positiivisesti. Lee Childin kohdalla yllätyin positiivisesti, ennen kaikkea realismin ja Reacherin kiehtovan henkilöhahmon takia. Leffan suhteen positiivista oli se, että Tom Cruisesta huolimatta kyseessä on ihan ok toimintapätkä. Leffa ei näet rakennu Tom Cruisen  persoonan varaan, kuten vaikkapa Mission Impossiblen jatko-osat, vaan Tom Cruise vain sattuu esittämään pääosaa ja kykenee tekemään sen riittävän uskottavasti. Jack Reacherin henkilöhahamosta mielenkiintoisen tekee nimenomaan se, että hän ei ole enää jenkkiarmeijan sotilaspoliisin majuri, vaan vaeltava haamu, jota on mahdotonta löytää ja joka elää täysin muista riippumatonta äärimmäisen askettista elämää. Nyky-yhteiskunnassamme on hämmästyttävän vaikeaa elää siten, ettei ole jatkuvasti tavoitettavissa sekä matkustaa ilman matkatavaroita. Leffassa taasen oli toki taattuun Hollywoood-tyyliin maalailtu leveällä pensselillä, mutta homma ei kuitenkaan karkaa lapasesta, vaan kirjaa on onneksi kunnioitettu tarpeeksi, jotta uskottavuus säilyy.