Kirja, leffa ja musat

Taitaa olla parisen vuotta sitten, kun löysin muistaakseni Jumbon Suomalaisen tammialesta James Sallisin kirjan Kylmä kyyti. Luin sen ja pidin lukemastani. Tuolloin minulla ei kuitenkaan ollut tietoa siitä, että kirjasta on tehty myös Drive-niminen leffa. Hankin Driven blue-raynä ehkä puolitoista vuotta sitten ja leffa oli juuri niin hyvä, kuin olin mm. Facebook-hypetyksen myötä uskaltanut odottaakin. Vasta leffan katsottuani tajusin, että juoni tuntui jotenkin tutulta ja aloin penkoa kirjahyllyäni. Sieltähän se löytyi - James Sallis Kylmä kyyti. Rakastan kirjoja, leffoja ja hyvää musaa ja kaikista hienointa niissä on juuri edellä kuvaamani löytämisen ilo. Minusta on huomattavasti nautinnollisempaa löytää sattumalta hyvä kirja tai leffa ja ihastua siihen kuin, että menisin ostamaan juuri tiettyä kirjaa tai leffaa kovin ennakko-odotuksin. Kun ei tiedä kirjasta tai leffasta etukäteen mitään ja sitten, kun osoittautuu, että onkin osunut kultasuoneen, niin nautinto on taattu. Drive/Kylmä kyyti comboon voi vielä nautinnon maksimoimiseksi liitttää Kavinskyn OutRun-albumin. Kavinskyn musiikilla on iso rooli Driven hypnoottisessa tunnelmassa. Öiset Losin kadut, kuski, auto ja Kavinskyn musa. Voiko fiilis olla enää huikeampi? Kokeilin uudelleen Kylmä kyyti kirjaa lukiessani kuunnella samalla Kavinskyn lättyä ja yhdistelmä toki toimii, mutta kirjan kanssa voisi kokeilla kuunnella myös esim. Tarantinon leffoista tuttuja rautalankabiisejä. Sallisin kirja antaa hieman erilaisen kuvan kuskista kuin elokuva. Ja nostalgisempi sekä akustisempi musa toimii ehkä kirjan kanssa paremmin, kuin Kavinskyn synafiilistely. Yleensähän elokuvat pohjautuvat kirjoihin ja on luentevaa lukea kirja ensin ja katsoa leffa sen jälkeen. Tässä tapauksessa sekä kirja, että leffa ovat kuitenkin enemmän noir- tai pulp fiction- tyyppistä fiilistelyä juonen merkityksen jäädessä taka-alalle, joten järjestyksellä ei ole niin väliä. Lopuksi haluan korostaa vielä, että kyse on nimenomaan viihdyttävästä noir/pulp fiction-skenestä, joten kovin syvällisiä merkityksiä ei kannata etsiä näiden teosten parista. Itselleni ne ovat kuitenkin tuottaneet suurta nautintoa nimenomaan viihdyttävänä ajanvietteenä.

Kavinsky - OutRun Spotifyssä

Leffa IMDb:ssä

Machete

Jaa-a, mitäköhän tästä sanoisi... Noh aloitetaan vaikka siitä, että aina välillä on hyvä unohtaa turha ryppyotsaisuus ja kääntää aivot off-asentoon. Ainakin jos aikoo viettää leffailtaa Macheten parissa. Usein elokuvia arvioidaan sillä perusteella, että mitä palkintoja leffa on voittanut, onko siinä tunnettuja näyttelijöitä, kuka sen on ohjannut jne. Itse vierastan kyseistä lähestymistapaa syystä, että miten joku muu kuin minä itse, voisi kuvitella minua paremmin tietävänsä, mistä minä pidän ja mistä en. Aivan, ei mitenkään. Siispä itse jaottelen katsomani elokuvat kolmeen kategoriaan joita ovat: 1. Huikean loistavat mestariteokset, joita voi katsoa aina uudelleen (esim. kaikki Quentin Tarantinon leffat). 2. Semihyvät leffat, joita voi katsoa pari kolme kertaa, jos muutakaan tekemistä ei ole. 3. Täysin ala-arvoinen skeida, jonka katsominen on ajan tuhlausta. Itse rankkaan Macheten omalla asteikollani ehdottomasti ykköskategoriaan. Robert Rodriguez on onnistunut luomaan itseironisen mestaripläyksen, jossa yhdistyvät niin aivoton toiminta, alastomat naiset kuin hienot autotkin. Arvostatko monimutkaisia juonikuvioita, ihmissuhdedraamaa tai hidasta polveilevaa kerrontaa? Ei, Machete ei ole tarkoitettu sinulle. Haluatko kääntää aivot off-asentoon, ottaa rennon asennon sohvalla, korkata huurteisen ja nauttia actionistä? Kyllä, suosittelen Machetea lämpimästi juuri sinulle. 

Linkki IMDb:ssä

Alicia ja Dido

Tiukimmat R&B-puritaanit epäilemättä vetävät herneen nenään, kun kirjoitan saman otsikon alla Alicia Keysistä ja Didosta. No itse en juurikaan perusta tiukoista genrerajoista tai musiikin lokeroimisesta. Onhan toki kätevää, että levykaupassa black metal ja indie pop eivät ole samassa hyllyssä, mutta sen tiukempaa ei lokeroinnin mielestäni tarvitse olla. Alicia ja Dido ovat tässä tekstissä saman otsikon alla siksi, että viime syksyn Berliinin matkalla tuli käväistyä eräässä levykaupassa, josta lätyt löytyivät hintaan 5€/kappale. Pakko-ostos siis :) Viime syksy oli kuitenkin itselleni melko kiireistä aikaa ja loman jälkeen Keysin Girl on fire sekä Didon Girl who got away löysivät tiensä levyhyllyyni, mutta vain muutaman kerran sieltä cd-soittimeen. Albumit ovat sinänsä ihan hyviä, mutta toisaalta niillä ei ole itselleni samalla tavalla kolahtaneita hittejä, kuin naisten aikaisemmilla levyillä. Alician vuonna 2001 ilmestyneeltä Songs in A Minor - levyltä löytyvät Fallin´ sekä A Woman´s Worth ovat edelleen minulle ne kaikkien aikojen hienoimmat Alicia-biisit. Viime kesän Flowssa Alician keikka oli kuitenkin itselleni ehkä festareiden odotetuin ja odotukset täyttyivätkin hienosti. Livenä esitetyt uudempien levyjen biisit kuten Girl on Fire kolahtivat omaan musakorvaani aivan uudella tavalla. 

Didon kohdalla niin ikään naisen esikoislevyltä löytyvät hitit Here with me, Hunter ja Thank you ovat minulle ne kovimmat Dido-biisit. Didon menestystarinahan on itsessään aivan huikea. Toisaalta Didon veljen, Faithlessistä tutun Rollo Armstrongin, roolia ei voi jättää mainitsematta Didosta puhuttaessa. Itselleni Faithless on ollut kenties merkittävin yksittäin tekijä oman musiikkimakuni kehittymisessä ja Didon soundissa on paljon samaa kuin monissa Faithless-biiseissä. Dido on laulanut vokaaleja Faithlessin biiseihin ja vastaavasti Rollo on ollut mukana tekemässä ja julkaisemassa Didon musiikkia. Didon Here with me tuli monille tutuksi Roswell-sarjan tunnarina ja Eminemin Stan-kappaleeseen sämplätty Didon Thank You oli huikea hitti niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. Didon läpimurto on itselleni ehkä niin iso juttu siksi, että vuosituhannen vaihteessa olin 15-vuotias poika, jolle mm. Roswell-sarja oli aika magee juttu :)

Sekä Dido että Alicia Keys ovat levyillään kehittyneet tanssittavasta radiopopista yhä enemmän herkempien balladien tulkitsijoiksi ja toisaalta levyjen tarinat ovat muuttuneet hyvin luontevalla tavalla. Kuitenkin kovista vierailijanimistä huolimatta, Girl on fire ja Girl who got away ovat ehkäpä osittain jopa unettavankin tylsiä siksi, että niissä ei ole yksittäisiä helmiä, jotka erottuisivat muista biiseistä, siten kuin aiemmilla levyillä on ollut. Toisaalta, kun itsekään en ole enää se sama ihminen, joka olin vuosituhannen vaihteessa, on ymmärrettävää, ettei samaa juttua kannata tehdä aina uudelleen. Siinä missä naisten ekat levyt olivat perjantai-illan etkoilukamaa kovine hitteineen ovat uudemmat levyt enemmänkin sunnuntaikoomailuun tai laiskan vapaapäivän viettoon soveltuvaa tavaraa.

Daft Punk - Random Access Memories

Daft Punk on minulle tuttu nimi vuosien takaa Around the world ja One more time hittien ansiosta. Jostain syystä Daft Punkin muu tuotanto on kuitenkin jäänyt minulle melko tuntemattomaksi. Nuorempana kuuntelin ajoittain hyvinkin paljon elektronisen tanssimusiikin eri genrejä, mutta tuolloin suoraviivaisempi trance miellytti enemmän omaa musakorvaani ja ehkäpä siksi tyylillisesti ns. ranskahousea edustavaan Daft Punkkiin tutustuminen on jäänyt vain hittibiiseihin. 

Sitten viime keväänä tuli Random Access Memories ja räjäytti jackpotin. Mm. TIME-lehden viime vuoden parhaaksi valitseman biisin Get Luckyn lisäksi albumilta löytyy joukko aivan käsittämättömän hienoja biisejä. Levyn erikoisin kappale on mielestäni Giorgio, jossa EDM-legenda Giorgio Moroder kertoo, kuinka hän tutustui syntetisaattoreihin ja miten hänen uransa syntetisaattorimusan parissa sai alkunsa. Ekaa kertaa levyä kuunnellessani ajattelin, että ihan hauska idea, mutta luultavasti tän biisin joutuu jatkossa skippaamaan levyä kuunnellessa, kun ei vaan jaksa kuunnella aina samaa tarinaa. Olin väärässä :) Olen viime vuoden aikana kuunnellut levyn varmaan pitkälti toistakymmentä kertaa, enkä ole kyllästynyt yhteenkään levyn biiseistä. Ne ovat vain niin sulavia. Rullaavat melodiat, tyylikkäät biitit ja uskomattoman nätti kokonaissoundi saa minut joka kerta levyä kuunnellessani muistamaan, että miksi aikoinaan reilut kymmenkunta vuotta sitten rakastuin konemusaan ja miksi se yhä  edelleen jaksaa kiinnostaa minua.

Linkki Spotifyssä 

Liza Marklund - Vastalauseita

Liza Marklund on tunnettu ennen kaikkea Annika Bengtzon -dekkareistaan tai ainakin itse olen niiden kautta tutustunut sekä ihastunut Marklundin kirjoihin. Vastalauseita on kuitenkin kolumnikokoelma Marklundin eri lehdissä julkaistuista kolumneista. Marklund on työskennellyt useita vuosia toimittajana ennen kirjailijan uraansa ja myös kirjailijan uransa aikana. Häntä voinee luonnehtia mediapersonaksi, joka kirjoittaa fiktion lisäksi myös erinomaisia faktatekstejä. Olen aiemmin lukenut Marklundin dekkareiden lisäksi hänen ja Maria Erikssonin yhdessä kirjoittaman kirjan Uhatut, jota on ainakin markkinoitu tositaphtumiin perustuvana kertomuksena erään naisen ahdingosta, johon hän on joutunut rakastuttuaan väärään mieheen. Uhatut, kuten Vastalauseitakin, on osittain melko vahvojakin tunteita herättävä kirja, jota lukiessa ei voi olla pohtimatta, että elänkö todellakin samassa yhteiskunnassa kuin näiden kirjojen hahmot. Marklund on joutunut mielipiteidensä ja periksiantamattomuutensa takia monesti Ruotsissa hurjaan mediapyöritykseen. Vastalauseita kirjassaan Marklund esittelee välillä hyvinkin henkilökohtaisesti taustoja hänen teemoilleen ja mediassa esittämilleen näkemyksilleen. Marklund kertoo mielellään olevansa feministi ja naisnäkökulma onkin hänen koko kirjallisen tuotantonsa kantava sekä yhdistävä teema.

Kirjoitan nautiskeijan blogia ja oma teemani on kirjoittaa itselleni nautintoa tuottavista asioista. Miten feministinen kolumnikokoelma voi olla nautittavaa luettavaa? Helposti :) Toisinaan Marklund kärjistää liikaa ja hänen kirjoitaan syntyy helposti käsitys, että Ruotsalaisten naisten asema nyky-yhteiskunnassa olisi täysin kestämätön. Näinhän ei tietenkään ole ja Vastalauseita kirjassassaan Markulund itsekin kirjoittaa siitä, miten etuoikeutettu hän on ollut siksi, että hän syntynyt Ruotsiin - maailman tasa-arvoisimpaan ja solidaarisimpaan maahan. Marklundin fiktiivisten dekkareiden sankaritar Annika Bengtzon elää hyvin samankaltaista elämää kuin Marklund itse on elänyt ja ehkäpä juuri siksi olen niin ihastunut Marklundin kirjalliseen tuotantoon. 

Marklundin kirjoja on melko luontevaa verrata Stieg Larssonin Millenium-trilogiaan niiden hyvin samankaltaisten teemojen takia. Itselleni Larssonin kirjat edustavat kuitenkin perinteisempää hyvin maskluliinista lähestymistapaa dekkareihin, kun taas Marklundin kirjoissa itseäni viehättää erityisesti se, miten Marklund sekoittaa naisellisella otteellaan hyvinkin arkista perhe-elämää dramaattisiin väkivallantekoihin. Vastalauseita kirjan kolumnit avaavat Marklundin tuotantoon tutustuneelle lukijalle syitä, miksi -marklund haluaa kirjoittaa erityisesti naisiin kohdistuvasta väkivallasta kirjoistaan. Kirjasta löytyy kuitenkin myös mm. terrorisminvastaiseen sotaan ja aidsiin liittyviä kirjoituksia eli Marklund ei jumiudu liiaksi nais-teemaan, vaan käsittelee ilahduttavan monipuolisesti omaa elämäänsä sekä uraansa kirjassaan. 

Haim - Days are Gone

Yleensä, kun kuulen jonkun oikeasti hyvän biisin, niin se on rakkautta kertalaakista. Tulee vain kaikille musadiggareille tuttu fiilis, että "tää toimii" tästä tykkään. Haim on minulle poikkeus kaavaan, joka vahvistaa säännön, kuten kulunut sanonta kuuluu. Menin viime kesän Flowssa Haimin keikalle ennakkoasenteella, että näillä tais joku joku ihan jees biisi ja näitä taidettiin hypettää jossain... käympä tsekkaamassa. Ensimmäinen muistikuva keikasta on tukahduttavan kuuma teltta täynnä kädet ilmassa musan tahtiin hyppivää jengiä :) Surffaritytöt Kaliforniasta pistivät lavalla kitarat surisemaan ja energinen kitaravetoinen surffirock toimi. Haimin keikan jälkeen otin Days are Gone-levyn voimasoittooni ja jokaisella kuuntelukerralla levy toimii aina vain paremmin. Haimin siskosten soundissa ei ole mitään yksittäistä koukkua, joka nappaisi ja siksi ehkä itselläni kesti niin kauan ihastua levyyn. Kokonaisuuten energinen ja taidokas soitanta on erittäin nautinnollista kuunneltavaa.

 

Viime kesänä ja syksynä fiilistelin eniten levyn avausraita Fallingia sekä Don't save me kappaletta. TIME-lehden vuoden 2013 parhaat biisit listauksessa oli Haimilta valittu The Wire, joka itselläni oli jäänyt hieman vähemmälle kuuntelulle, mutta se edustaa ehkä parhaiten levyn yleistä soundia. Levyllä ei ole varsinaisesti yhtäkään huonoa tai täytekappaletta ja hitaammat biisit tasapainottavat kivasti kokonaisuutta. Itselleni nopeammat "rockimmat" biisit kuitenkin toimivat paremmin kuin levyn balladit.

Linkki Spotifyssä

Löytöjä

Työmatkan yhteydessä kerkesin vierailla Oulun levykauppa Äx:ssä ja löysin tasarahapoistoista neljä varsin huikeaa levyä. Mukaan tarttuivat Nopsajalan 5 sormee ja tontilla taas, Sauruksen Elossa sekä Cadillac Records - leffan soundtrack. Muutaman kerran lättyjä pyöriteltyäni olen erittäin tyytyväinen löytöihini. Nopsajalan ja Sauruksen levyt ovat viime vuosina kovassa nosteessa olleen Monsp recordsin julkaisuita. Oma alltime favorite Monspin katalogista on ehdottomasti JVG:n  2011 julkaistu Mustaa kultaa, jonka ansiosta myös vanhempi Monsp-soundi on löytänyt tiensä levyhyllyyni ja soittolistoilleni. Nopsajalan levyt on julkaistu 2006 ja 2009. Olen kyseisiltä levyiltä kuullut aikoinaan radiosoitossa olleilta kappaleita, mutta yllätyin siitä miten tasaisen hyviä kokonaisuuksia levyt ovat. Lätyiltä ei nouse yksittäisiä hittejä, jotka olisivat ylitse muiden, eikä niillä toisaalta ole täytekappaleita, vaan kappaleet muodostavat eheän kokonaisuuden. Kylminä talvipäivinä rennon letkä reggaekomppi sekä mainiot sanoitukset lämmittävät mieltä.

Linkit Nopsajalan levyihin Spotifyssä:
https://play.spotify.com/album/1mnbFNyE18XOeezoDU3MWS
https://play.spotify.com/album/46PdRRK6EcrHXu9Vy5HhYL

 

Tasarahapoistolöytöni :)

Sauruksen Elossa-levyn oma ehdoton kohokohtani on Keskipiste-kappale, jossa on samplätty, Madventures-ohjelman tunnarina monille tutuksi tullutta, Adam Strangen Traveller - biisiä tai siis itse asiassa Vangeliksen Alpha - kappaletta :) Joka tapauksessa omaan makuuni loistava yhdistelmä, johon on tehty Strangen ja Madventuresin teemojen mukaisesti traveller-aiheiset vokaalit. Elossa-albumi oli minulle jo kokonaisuudessa tuttu Spotifyn kautta ja kun löysin sen halvalla oli kyseessä ns. pakko-ostos. Juuri näin Spotifyn tulisi toimia eli sieltä on helppoa etsiä hyviä levyjä ja sitten ne voi käydä poistamassa paikalliselta levykauppiaalta. Kokonaisuutena Elossa on varsin pitkä levy, eikä siitä ehkä löydy aivan yhtä selkeää kantavaa punaista lankaa kuin monelta muulta Monsp-julkaisulta, mutta varsin kelpo lätty on silti kyseesssä.

Linkki Spotifyssä:
https://play.spotify.com/album/5MPDMwDdQfFmlBZqCGq988

Cadillac Records soundtrackiltä löytyy kovan luokan hip hop staroja kuten Beyoncé, Mos Def ja Nas. Itse tykkään esim. ruokaa laittaessa kuunnella hyvää musaa ja olen myös panostanut keittiöni stereoihin Tivoli Audion kokoonpanolla. Cadillac Records - lätty on omaan makuuni ennen kaikkea kokkailumusaa. Svengaavaa ja suht helppoa, mutta kuitenkin laadukasta tavaraa, jonka tahdissa on kiva hämmellä pannusssa porisevaa kastiketta eli nauttia elämästä.

Linkki Spotifyssä:
https://play.spotify.com/album/4b2zuwf7CPesdiTg1kFDjU