lauantai 29. maaliskuuta 2014

Parker


"It's not the size of your gun... It's how you use it". Kun tämä teksti sekä Jason Stathamin ja J-Lo:n kuvat löytyvät leffakotelon kannesta, niin kyseessä ei yksinkertaisesti voi olla huono pätkä. Jep vapaa lauantai huipentui siis leffasta nautiskeluun ja Parker oli Jason Stathamin roolihahmon nimi tällä kertaa. Okei käsi sydämmellä en voi vannoa, että tämä olisi ollut Stathamin tai J-Lo:n paras rooli, mutta toisaalta en voi väittää, etten olisi nautttinut yhdestäkään sellaisesta leffasta, josta nämä tähdet löytyvät. Katsoin alkuviikosta pitkästä aikaan Stathamin lopullisen läpimurtoleffan Transporter - Välittäjä ykkösen. Parhaimmillaan Stathamin on juuri välittäjän roolissa. Siinä hän on vain superhyvä kuski aivan kuten The Drivessa Ryan Goslingin esittämä kuski. Jouluna katsoin Stathamin tähdittämän Hummingbirdin, jossa Statham näytteli todella hyvän roolin alkoholisoituneena veteraanina, joka päättää tehdä jotain hyvää. Sitä voinkin suositella varauksetta myös niille, jotka eivät yleensä syty toimintaleffoista.

Parkerissa Statham ei ehkä ole aivan terävimmillään, koska hänen roolihahmonsa ei ole niin voittamaton kuin yleensä, mutta ei toisaalta täysi luuserikaan. J-Lo:n paras rooli on mielestäni jo lähes klassikoksi tituleerattavassa Elmore Leonardin kirjaan perustuvassa Out of Sight - Mieletön juttu leffassa. Siinä J-Lo onnnistuu loistavasti kerrankin roiston roolin tekevän George Clooneyn vastanäyttelijänä. Mm. kohtaus, jossa he ovat auton tavaratilassa ja keskustelevat vanhoista leffoista on vaan yksinkertaisesti klassikkokamaa. Parkerissa luuserivälittäjän rooli ei oikein istu J-Lo:lle, vaikka hän tekeekin parhaansa. Toki hän edellen kaunista katsottavaa ja siten ilo silmälle. Joka tapauksessa Parker tarjoaa mainiota viihdettä ja komeita maisemia, joten kunnnon kotiteatterilaitteistolla nautinto on taattu.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Alicia Keys - Unplugged






En osaa sanoa miksi, mutta jokatapauksessa jo useiden vuosien ajan aina tähän vuodenaikaan kun kevätauringon säteet taittuvat sälekaihtimien raoista kotiini, laitan Aliciaa soimaan. Tällä kertaa levylautaselle tiensä löysi vinyylikokoelmastani löytyvä Alician Unplugged lätty tai siis tarkkaan ottaen kyseessä on kahden 12" vinyylin kokoelma vuodelta 2005, jossa Alicia yhdessä mm. Mos Defin ja Damian Marleyn kanssa tulkitsee uransa alkupuolen upeimpia kappaleita akustisin taustoin. Omia Alicia-suosikkejani niin akustisesti kuin orkkislevyversioinakin ovat vinyyleiltä löytyvät A Woman's Worth, You Don't Know My Name ja sokerina pohjalla aivan käsittämättömän upea Fallin. Toki kaikki Alician Unplugged versiot toimivat minulle todella hyvin ja niitä on nautinto kuunnella.

Olen hehkuttanut jo aiemminkin blogissani rakkauttani Alician musiikkiin. Mikä siinä kiehtoo niin paljon ja miten Alicia eroaa monista muista moderneista R'n'B-artisteista? En osaa vastata tyhjentävästi muuten kuin, että musiikki täytyy kokea kokonaisvaltaisesti. Siihen täytyy keskittyä ja rentoutua sen parissa. Muistan vieläkin elävästi, kun joskus 2000-luvun alussa kuulin ekaa kertaa Alician biisejä ja rakastuin ensi kuulemalta. Mietin vain, että miten joku pystyy laulamaan noin kauniisti ja tekemään näin dynaamisen upeita, mutta kuitenkin äärettömän tyylikkäitä kappaleita. 


torstai 27. maaliskuuta 2014

Timbaland - Shock Value


Vuonna 2007 tätä levyä tuli pyöriteltyä todella paljon. Blogitekstin aiheena tuottajavelho Timbalandin lätty on kuitenkin siksi, että pari päivää kyseiseltä levyltä löytävä "Time"-biisin melodia on soinut päässäni, joten ajattelin kuunnella levyn läpi ja kirjoittaa siitä. Levy alkaa aivan mahtavasti Nina Simonen Sinnermania tyylikkäästi lainaten. Sinnermanin orkkisversio on oikein mainio ja myös Felix Da Housecatin näkemys aiheesta on yksi alltime favorittejani. The way I are on ehkä Shock Value-levyn isoin hitti ja toimii edelleen itselleni todella hyvin. Vihaisen tyylikäs Kill Yourself tuo mieleeni Eminemin hyvällä tavalla. Siinä on samanlaista aggressiota, mutta tyylikkäämmin esitettynä. Kill Yorself on omaan makuuni erittäin hyvin toimivaa tyylipuhdasta ganstameininkiä ehkä hieman näteimmillä soundeilla kuin mitä ysäri ganstaräpissä käytettiin. Seksiä tihkuva Fantasy on ihan hauska, mutta ei mitenkään kauhean vakavasti otettava esitys. Toisaalta koko Shock Value-levyn kantava teema on lähinnä nautiskelu ja fiilistely, eikä niinkään puritistinen otsa rypyssä meininki, kuten liian monissa hip hop levyissä mielestäni vallitsee. Kuitenkaan tyyli ei petä yhdessäkään biiseistä, vaikka esim. Bounce ei enää jaksa bassojyminöillään samalla tavalla itseäni innostaa kuin parikymppisenä vuosia sitten. Sokerina pohjalla on Time. Rullaava, upeasti sykkivä biitti ja rennon tiukka räppi sekä Moby henkinen kertsi kuulostavat edelleen freeseiltä muodostaen huikean kokonaisuuden.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

The Shooter


Okei, tätä joutuu nyt ehkä vähän selittelemään. Aloitetaan vaikka siitä, että on olemassa useita leffoja, nimeltään The Shooter mm. Mark Wahlberg on tähdittänyt erästä niistä, mutta nyt on kyseessä Dolph Lundgrenin tähdittämä pätkä. Lundgren tunnetaan lähinnä B-luokan toimintaleffojen pääosista, eikä hän ole koskaan tehnyt läpimurtoa, joka olisi nostanut hänet samalle viivalle alan legendojen Arnold Schwarzeneggerin, Sylverster Stallonen, Jean-Claude Van Dammen tai Steven Seagalin kanssa. Tosin toki he kaikki Bruce Williksen sekä monien muiden lisäksi olivat taannoin yhdessä Expendables-leffoissa. Toiseksi The Shooterissa ei ole oikeastaan mitään sellaista, joka nostaisi sen yleisesti ottaen B-luokan toimintaleffojen joukosta erityiseen asemaan. Kuitenkin minulle henkilökohtaisesti kyseinen pätkä merkitsee aika paljon. Näin siksi, että kun aikoinaan ysärin loppupuoliskolla aloitin nauhoittaa leffoja VHS-kaseteille ja keräillä DVD-leffoja, oli The Shooter yksi ensimmäisistä telkkarista nauhoittamistani leffoista. The Shooterissa yhdistyvät tietyt asiat, jotka ovat minulle hyvin rakkaita fiilistelyjuttuja. Leffan tunnelma poikkeaa monista Hollywood-leffoista siten, että se on melankolinen ja jännästi kyynisen epätoivoinen tuoden ripauksen realismia leffaan. Leffan takaa-ajo kohtauksissa on mm. Audi 80, vanha 3-sarjan bemari, Nissanin pickup ja monia muita lapsuudestani tuttuja autoja, jotka ovat minulle "niitä oikeita auton näköisiä autoja". 

Pääsin itse armeijassa ampumaan muutaman kerran tarkkuuskiväärillä ja kokeilemaan tarkka-ampujan hommaa. Se oli juuri niin hienoa kuin lukemattomia toimintaleffoja katsoneena olin odottanut. Kuten niin monissa muissakin B-luokan toimintaleffoissa, niin myös The Shooterissa on epärealistisia kohtauksia esim. pistoolilla ammutaan tarkasti yli 50 metrin päähän yhdellä kädellä. Ei muuten onnistu tosielämässä, ainakaan muuten kuin sattumalta. Suurin osa leffan tapahtumista sijoittuu Prahaan, joka oli 90-luvulla hyvin mielenkiintoinen kaupunki, ja toki sitä vieläkin. Ehkäpä leffan viehätys peruustuukin kohdallani siihen, että siinä vain yhdistyy niin paljon sellaisia asioita, jotka vievät minut takaisin kultaiselle 90-luvulla nostalgisoimaan muistoja ajasta, jota ei kai koskaan todellisuudessa ollutkaan. Mutta ei anneta faktojen häiritä nautiskelua.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Blood Diamond - Veritimantti


Titannicin ilmestettyä ysärin lopussa ajattelin, että Leonardo DiCaprio muistetaan ikuisesti siitä, eikä hän voisi näytellä enää mitään muuta kuin jotain romanttisten nyyhkyleffojen pääosia. Vuonna 2006 tuli kuitenkin Blood Diamond - Veritimantti, joka muutti kertaheitolla käsitykseni DiCaprion mukautumiskyvystä ja näyttelijän taidoista. Blood Diamond oli muistaakseni ensimmäinen netistä vuokraamani leffa, jonka siis joskus 2007 katsoin laajakaistan kautta streematen, sittenmin pätkä on löytänyt tiensä DVD-kokoelmaani. Blood Diamond on sikäli poikkeuksellinen leffa, että sen kerrotaan perustuvan tositapahtumiin ja siinä on kiistatta vahva yhteiskunnallinen sanoma, mutta se on kuitenkin mielestäni yksi parhaista 2000-luvun toimintaleffoista sekä harvoista Afrikan sotien kuvauksista. 90-luvulla Persianlahden sota, Jugoslavian hajoaminen sekä Naton osallistuminen Kosovon sotaan veivät Euroopassa tehokkaasti mediahuomion Afrikan tapahtumista ja näin on käynyt myös elokuvien sekä kirjojen osalta. 

Blood Diamondin juoni on kliseistäkin kliseisempää perus-Hollywoodia eli DiCaprion esittämä palkkasoturi Danny Archer saa kuulla valtavasta veritimantista ja päättää, että se on hänen lippunsa pois Afrikan kurjuudesta. Archerin tavoittellessa timanttia, hän joutuu turvautumaan perheensä menettäneen kalastajan ja jenkkitoimittajan apuun ja elokuvan lopussa paha saa palkkansa sekä Kalastaja perheensä takaisin. Juonen sijaan leffassa kannattaakin keskittyä nauttimaan upeista maisemakuvista sekä realistisista toimintakohtauksista ja ylipäänsä Afrikan eksotiikasta. Itse en juurikaan timanteista perusta, mutta leffan yhteiskunnallinen sanoma veritimanttien vaikutuksista on kerrottu erinomaisesti syyllistämättä tai alleviivaamatta, mutta rehellisesti ja mitään kaunistelematta. Länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan kasvattina tuntuu käsittämättömältä ajatukselta, että Välimeren toisella puolella on manner, jossa on sodittu viimeisen parinkymmenen vuoden aikana lukemattomia sisällissotia eri etnisten heimojen välillä ja jossa lapsisotilaat sekä orjat ovat yhä edelleen arkipäivää. Blood Diamondin kaltaiset leffat ovat erittäin tärkeitä muistuttaessaan meitä siitä, että kaikilla eivät asiat ole yhtä hyvin kuin toisilla. Toisaalta leffa myös luo optimistia siten, että sen perustella voidaan ajatella, että voimme vaikuttaa asioihin ja että Afrikka ei ole menetty manner, vailla toivoa paremmasta, vaan toivoa on niin kauan kuin on elämää.

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Täydellisyyttä metsästämässä

Keräilijän pahin painajainen ei suinkaan ole kokoelman tuhoutuminen, eikä myöskään se, ettei koskaan löydä kokoelman viimeistä puuttuvaa osaa, vaan kokoelman viimeisen osan löytyminen ja täydellisen kokoelman saavuttaminen. Kun näin tapahtuu, niin keräilijän valtaa tyhjyyden tunne - ei ole enää mitään, mitä tavoitella. Kaltaisillani musa/leffa/kirjallisuusdiggareilla on usein keräilijän taipumuksien lisäksi pakkomielle listaamiseen sekä kokoelmien uudelleenjärjestelyyn. Nick Hornbyn kirjaan perustuvassa Elokuvassa High Fidelity - Uskollinen äänentoisto on kohtaus, jossa päähenkilön tyttöystävä jättää hänet. Mitä päähenkilö tekee? Hän järjestää levykokoelmansa uudeelleen. Listaaminen ja järjestely on ainakin itselleni pakkomielle, terapiaa ja jotain, jota sekä vihaan, että rakastan. Sain facebookissa haasteen listata kymmenen kappaletta, jotka ovat koskettaneet minua jotenkin. Lista syntyi uskomattoman helposti, kun en ruvennut miettimään liikaa, vaan listasin vain ensimmäisenä mieleeni tulevat biisit. Jos en olisi lopettanut miettimistä kymmenennen kappaleen kohdalla, niin luultavasti tekisin listaa vieläkin. Nuorempana, kun olin juuri aloittanut levyjen, leffojen ja kirjojen keräilyn, niin seurasin intohimoisesti lukemattomia listoja, etsiessäni mielenkiintoista matskua kokoelmiini. 



Kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen pohdin pitkään mitä ja miten kirjoittaisin. Pitkän pohdinnan ja hahmottelun jälkeen, nykyinen rakenne syntyi yllättävän helposti. Minulla on jatkuvasti 3-4 ideaa aktiivisesti hautumassa tulevista blogiteksteistä ja pyrin toteuttamaan niitä siten, että leffat, kirjat ja musajutut vuorottelisivat sopivasti. Nykyään pyrin välttämään listojen seuraamista, pakkomielteistä organisointia ja järjestelyä aina, kun vain mahdollista. Siltikään tiikeri ei pääse juovistaan. Jotta joskus saisi jotain projekteja valmiiksi, on pakko aikatauluttaa, priorisoida ja säätää sekä kikkailla toisinaan ihan urakalla. Pyrin kuitenkin elämään hetkessä, nauttimaan hyvistä hetkistä ja olemaan turhaan stressaamasta sellaisista asioista, joihin en voi itse vaikuttaa. Mediasta saan helposti kuvan, että absoluuttisen onnellisuuden tavoittelu olisi jollakin tapaa tärkeää. Ei, ei ole. Perustelen väitteeni siten, että jotta voisi tuntea nautintoa tai onnellisia hetkiä, täytyy sietää epätäydellisyyttä ja ikäviä asioita. Jos keräily harrastuksena ei mitään muuta anna, niin ainakin se opettaa kärsivällisyyttä. Mikään ei voita tunnetta, kun hirveän vaivannäön jälkeen löytää jotain, mitä on pitkään etsinyt. Nauttikaa elämästä ihmiset, sillä elämä on ihmisen parasta aikaa ja elämän kuluu olla epätäydellistä.

Kymmenen kappaletta, jotka ovat jollain tapaa koskettaneet minua. Lista ei ole täydellinen. Siitä puuttuu kappaleita, jotka olisivat siihen kuuluneet ja siinä on kappaleita, jotka eivät ole minulle ehkä niin tärkeitä, kuin jotkin toiset biisit ovat olleet. Ehkä vielä jonain päivänä teen täydellisen soittolistan, siihen asti nautin siitä, etten ole sellaista vielä tehnyt :)

1. New Order - Blue Monday (Tää oli helppo, tuli ekana mieleen)
2. Bon Jovi - Runaway (Ehkä paras kasaribiisi ikinä)
3. Nirvana - Come as you are (Ehkä paras ysäribiisi ikinä)
4. Bob Marley - Buffalo Soldier (Ehkä paras reggae ikinä)
5. Red Hot Chili Peppers - Californication (Voimasoitto ysärin lopusta)
6. Faithless - Insomnia (Ehkä paras Faithless-biisi ikinä)
7. Moby - Extreme Ways (Jason Bourne - leffojen tunnari, huikea biisi)
8. Sunscreem - Perfect Motion (Paras kesähousebiisi ikinä)
9. Wilko Johnson & Solid Senders - Walking on the Edge (Tähän biisiin kiteytyy kitaravetoisen rytmimusan syvin olemus)
10. Atlas - Compass Error (Tarantella & Redanka dub) (Tää on vaan yksinkertaisesti upea)

Pakko laittaa vielä ekstrana, kun en keksi minkä biisin tiputtais pois:
Giorgio Moroder - The Chase

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Lock, Stock & Two Smoking Barrels


Guy Ritchien Lock, Stock & Two Smoking Barrels lienee jo saavuttanut jonkinasteisen kulttiklassikon maineen tai ainakin sellaisen se ansaitsisi. Päätin eilen illalla huipentaa viikonlopusta nautiskelun hyvän leffan ja popcornien sekä ohrapirtelön parissa ja leffaksi valikoitui kuvan pätkä eli suomeksi Puuta, heinää & muutama vesiperä. Vuodelta 1998 peräisin oleva leffa oli ensimmäisiä Jason Stathamin läpimurtoja isoihin rooleihin tai ainakin itse muistan hänet tästä leffasta. Sittenmin Statham on tehnyt omasta mielestäni 2000-luvun aikana itsestään tämän hetken parhaimman toimintaleffojen pääosanäyttelijän useiden huikeiden roolien myötä. 

Yksi leffan suosikkikohdistani on kohtaus, jossa korrtipelin taustalla soi The Castawaysien Liar, Liar. Leffan viehätys perustuukin ennen kaikkea tietynlaiseen räkäiseen Lontoon alamaailman kuvaukseen, jossa autot ovat vanhoja romua, mutta silti niin nostalgisen hienoja, kämpät murjuja, joissa hengailee toinen toistaan epämääräisempää porukkaa jne. Guy Ritchie on onnistunut lajityypissä, jossa olisi ollut erittäin helppoa epäonnistua. Mikään ei ole näet vaikeampaa kuin luoda aidosti katu-uskottavaa kuvaa, juonta ja dialogia, siten, että homma ei mene överiksi, mutta ei myöskään jää liian kesyksi.