Orkidea - Harmonia

Joskus vuoden -98 paikkeilla ysärieuroteknon kautta löysin deepimmän ug-konekonemusan, jollaiseksi esim. Orkidean ensimmäinen julkaisu: Unity-klubin tunnari, voitanee luokitella. Jos minun pitäisi nimetä yksi konemusa artisti/dj, joka on vaikutanut eniten omaan skenestä diggailuuni, olisi tehtävä melko haastava, mutta luultavasti Orkidea olisi vastaukseni. Tapsan uusin pitkäsoitto Harmonia jatkaa totutun äärimmäisen tyylikkään ja tarkan, mutta omasta mielestäni kuitenkin raikkaan trancen-soundimaailmassa kierrättäen hienosti oldschool henkisiä detaljeja. Toistaiseksi levyltä ei ole noussut itselleni Unityn tai Beautifulin kaltaisia yksittäisiä hittejä, mutta levy on häkellyttävän eheä ja eteerinen kokonaisuus, jota on ilo kuunnella, vaikka kyse ei miksauslevystä olekaan. 

Orkidean virallisesta julkaisukatalogista nykyään oma suosikkini on muutaman vuoden takainen chill out lätty "Music Speaks in Thousand Languages". Harmonian avausraita "My Sunset", joka perustuu Chris Cocon chill out-klassikkoon, toimii itselleni todella hyvin. Yleisesti ottaen Orkidean viime aikoina lanseeraama Pure Trance-teema oldschool goa-trance vaikutteineen tekeekin levyn yleissoundista hieman synkän verrattuna esim. miksauslevy "A Place Called Happiness":iin. Ehkä olen tullut vanhaksi, mutta jotenkin liian usein uudet konemusajulkaisut tuntuvat jotenkin huolimattomasti ja nopeasti tehdyn kuuloisilta. Orkidean uusin on alusta loppuun viimeisen päälle hiottu timatti, josta välittyy Tapsan intohimo musiikin tekemiseen.

Spotify-linkki 

Lone Survivor

Muutama kuukausi sitten selailin Netflixiä ja päädyin valitsemään illan elokuvaksi Lone Survivorin. No joo, leffa oli ihan perus toimintarymistelyä, mutta kun sain selville, että se perustuu tositapahtumiin ja kun pokkari sattui vieläpä löytymään Amazonista suth edullisesti, niin pakkohan se oli omaan kirjahyllyyn saada. Lone Survivor kertoo neljästä Navy SEALs sotilaasta, jotka kesällä 2005 lähtivät Afganistanin vuoristoon suorittamaan tiedustelutehtävää. Vakavan virhearvion jälkeen, he joutuivat taistelemaan valtaisaa taliban-joukkoa vastaan erittäin vaikeakulkuisessa vuoristossa kohtalokkain seurauksin - nimittäin Marcus Luttrell oli ainoa ryhmästä eloonjäänyt. Myös heitä pelastamaan tullut nopean toiminnan joukko tuhoutui, taliban-taistelijoiden onnistuessa pudottamaan olkapääohjuksella heidän helikopterinsa. 

Ensimmäiset sata sivua Luttrell selittää Navy SEAL-koulutuksen kovuutta isänmaallisella paatoksella, johon vain Teksasin punaniska kykenee. Nuo ensimmäiset sata sivua olivatkin sisänsä mielenkiintoisesta aiheesta huolimatta, jossain määrin unettavaa luettavaa. Kun Luttrell lopulta pääsee itse asiaan, kuvaamaan kohtalokkain seurauksin pieleen mennyttä operaatiota, niin kerronta lähtee lentoon ja kirjan loppu onkin koskettava selviytymistarina, joka osoittaa, miten mahdottomalta tuntuvasta tilanteesta voi selviytyä. Vaikka pokkarissa ei jenkkien toimintaa afganistanissa kritisoidakaan, niin tuo Luttrell kuitenkin hyvin esiin vaativia tehtäviä suorittavien sotilaiden toiminnan vaikeuden Afganistanin-operaation kaltaisissa olosuhteissa, joissa virhearviot voivat aiheuttaa sotilaiden kuoleman tai syytteen aiheettomasta voimankäytöstä siviilejä kohtaan.

Kirjan tapahtumien sijoittuminen vuoteen 2005 on itselleni merkityksellinen ajankohta, koska suoritin tuolloin oman varusmiespalvelukseni. Suomalaista varusmiespalvelusta ei voi tietenkään verrata jenkkien tilanteeseen, mutta tuolloin ajankohtaiset tapahtumat Afganistanissa vaikuttivat jossain määrin meidänkin koulutuksen sisältöön. Leffaversio on lähinnä toimintaviihdettä siitä nauttiville, mutta kirjaa voin suositella aiheesta kiinnostuneille. Toki lienee paikallaan varoittaa Teksasin punaniskan paatoksellisuudesta, sillä se saattaa olla jossain määrin rasittavaa :)

J.O.S. - J.O.S

"Millä kirjaimella alkaa sana juna? Juna alkaa kirjaimella J . Millä kirjaimella alkaa sana omena? Omena alkaa kirjaimella O. Millä kirjaimella alkaa sana siili? Siili alkaa kirjaimella S." Internetistä löytyy kaikkee jännää. Tämänkertaisesta löydöstäni kiitos kuuluu Radio Helsingin Aleksi Pahkalalle, joka julkaisi alkuvuodesta spotify-soittolistan vuoden 2015 tärpeistä. Kyseiseltä soittolistalta bongasin tämän Rapu Recordsin 033 julkaisun eli J.O.S -J.O.S albumin jollaiseksi 7 kappaleen teos voitanee luokitella. Kyseessä on ainakin omaan makuuni äärimmäisen koukuttavaa elektropoppia sisältävä pläjäys. Yksinkertaista, kaunista, ilmavaa, raikasta, retroa, mutta silti modernia soundia, jotenkin näin albumia kuvailisin. Youtubesta löytyy myös musavideoita ainakin kappaleista: J.O.S, Sydän levoton ja Spearmint Story. Suosittelen tsekkaamaan. Luvassa on nimittäin kaikessa hämmentävyydessäänkin todellisia indiehelmiä, niistä nauttivalle IMHO.

Sydän levoton - musavideo

Spotify-linkki

Khaled Hosseini - Ja vuoret kaikuivat

"Kas niin. Haluatte kuulla tarinan, ja minä kerron teille sellaisen..." Näin alkaa Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat. Viime kesänä onnistuin aloittamaan tutustumisen jo pitkään "pakko lukea"-listallani keikkuneeseen Khaled Hosseinin tuotantoon ja tuolloin vannoin palaavani astialle, kuten väljehtynyt sanonta kuuluu. Odotukseni olivat korkealla ja kirjan alku oli suoraan sanottuna hämmentävä, eikä vastannut lainkaan odotuksiani, mutta tarinan edetessä, se tempaisi imuunsa siinä määrin, että tarinan lähestyessä loppuaan, en olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni. Eniten itseäni Hosseinin kerronssa viehättää hänen kykynsä kuljettaa tapahtumia yli vuosikymmenten siten, että tarinat nivoutuvat sulavasti toisiinsa eikä kerronta töksähtele missään vaiheessa, vaikka niin olisi voinut helposti tapahtua. Toki myös tarinoiden eksoottisuus ja omaleimaisuus viehättävät yhtä lailla. 50-luvun Afganistanista hypätään 70-luvun Ranskaa, josta tarina ponnahtaakin jo viime vuosikymmenen uutisotsikoiden kertomaan lohduttomaan tilanteeseen, joka sotien rikkirepimässä Afganistanissa vallitsee. 

Hosseinin kerronnassa on kuitenkin optimismia, joka auttaa uskomaan hyvien asioiden toteutumiseen maailmassa. Oma lukunsa Hosseinin tarinoissa ovat persoonalliset henkilöhahmot, jotka ovat niin huikeita, että niiden täytyy perustua todellisiin tapahtumiin. Useinhan totuus on tarua ihmeellisempää. En usko kenenkään mielikuvituksen olevan niin hyvä, että ilman omakohtaisia kokemuksia, joiden syövereistä Hosseini kerrontaansa ammentaa, olisi mahdollista luoda mitään näin huikeaa.    

Mark Bowden - Black Hawk Down & Piper Kerman - Orange is the New Black

Eipä olekaan pitkään aikaan tullu kirjoitetua mitään, mutta nyt olisi sitten kaksi aiheena kaksi kirjaa yhdessä tyyppinen lähestyminen. Uusiin työkuvioiden takia harrastukset ovat jääneet vähän taka-alalle ja toisaalta olen yrittänyt keksiä uusia ideoita blogiteksteihin, etten toistaisi itseäni kyllästymiseen asti. Luettuani kuvan kaksi pokkaria peräjälkeen, sain ajatuksen kirjoittaa niistä yhdessä, kyseisten kirjojen tapahtumat, kun sattuvat ajallisesti varsin mielenkiintoisella tavalla limittäin. Mark Bowdenin Black Hawk Down on jo vuosia ollut lukulistallani, mutta en ole vain saanut laiskuuttani hankituksi kirjaa käsiini. Kun Black Hawk Down-leffa ilmestyi taannoin Netflixiin päätin, että nyt on aika hankkia myös vihdoinkin kirja ja lukea se. Leffan olen nähnyt varmaan viisi tai kuusi kertaa, joten Mogadishun taistelun tapahtumat tunsin entuudestaan, mutta odotin kirjan avaavan tapahtumien taustoja ja siten tuovan uutta perspektiiviä. Niin ikään Netflixin kautta löytämäni ja kovasti hehkutettukin Orange is the New Black oli tv-sarjana itselleni vähän ristiriitainen kokemus. Ensimmäinen tuotankokausi oli silkkaa timanttia ja ahmin sen hetkessä, mutta toinen tuotantokausi jätti lievän pettymyksen. Jotenkin siinä tyydyttiin vain toistamaan ensimmäisen kauden juttuja uudestaan ja ensimmäisessä kaudessa itseäni suuresti viehättänyt Weeds-sarjasta tutun käsikirjoittaja Jenji Kohanin taidokkaasti luoma kieroutunut sekä normeja kyseenalaistava tunnelma jotenkin lopahti. 

Ajatuksenani oli kirjoittaa näistä yhdessä siten, että kertoisin omista näkemyksistäni ja ajatuksistani 90-luvun jenkkiyhteiskuntaa liittyen sekä valottaisin tunteita, joita kirjat minussa herättivät. Ensin lienee kuitenkin paikallaan kertoa hieman taustaa teoksia tuntemattomille. Journalisti Mark Bowden kertoo Black Hawk Downissa siitä, kuinka jenkkien erikoisjoukkojen eliittisotilaita Delta Forcesta ja Ranger-joukoista lähettiin syksyllä 1993 Mogadishuun Somaliaan tehtävänän vangita kaupungia terrorin keinoin hallitseva sotalordi Mohamed Farrah Aidid ja siten luoda edellytykset kv.-ruoka-avun toimittamiseen sisällisodan runteleman maan siviiliväestölle. Mark Bowden kuvaa mainiosti nuorten soturien ajatusmaailmaa Afrikassa, jossa tunnin pituiseksi suunniteltu operaatio venyi yön yli pitkittyneeksi selviytymistaisteluksi sekasortoisessa kaupungissa, josta useimmat yhdysvaltalaiset eivät olleet edes kuulleet. Nuoruuden into ja ylimielisyys yhdistettynä monimutkaiseen sekä kunnianhimoiseen operaatioon kostautuivat verisimpänä taisteluna sitten Vietnamin sodan.

Samaan aikaa vuonna 1993 Piper Kerman oli 23-vuotias juuri opintonsa päättänyt seikkailunhaluinen nuori nainen. Tutustuttuaan boheemi-ystäviensä kautta huumeiden salakuljetusta Afrikasta Yhdysvaltoihin organisoivaan vanhempaan naiseen, hän teki valintoja, jotka veivät hänet vuosikymmen myöhemmin vankilaan. Mogadishussa nuoret Ranger-sotilaat katselivat kateellisena Delta Forcen-operaattoreiden toimintaa ja monet varmasti haaveilivat itsekin pääsystä erikoisjoukkojen vaativimpaan ja salaisimpaan yksikköön. Aivan samoin kuin armeija tyydytti nuorten sotilaiden seikkailunnälkää, huumebisnes tarjosi Piper Kermanille ylellisiä matkoja eksoottisiin maihin sekä mahdollisti elintason, josta hän olisi muuten voinut vain haaveilla. Jotenkin amerikkailainen unelma tiivistyy mainoisti näihin kahteen kirjaan. Yhdysvalloissa kaikki on mahdollista, mutta väärien valintojen seurauksena voi kohtalona olla tuskainen kuolema tomuiselle kadulle kuuman Afrikan auringon säälimättömään paisteeseen tai päätyminen vankilaan. 

Piper Kerman kertoo ymmärtäneensä vankilassa tekojensa seuraukset ja katuvansa nuoruuden virheitään, vaikka tuolloin saikin kokea juuri sellaisia seikkailuja, joista haaveili. Hän kuitenkin kritisoi jenkkien huumeiden vastaista sotaa tehottomaksi ja lähestymistapaa täysin vääräksi. Black Hawk Downin lopussa Mark Bowden kertoo yllättyneensä, ettei Mogadishun tapahtumista kyetty ottamaan opiksi jenkkiarmeijassa, ennen kuin hän alkoi tutkia tapahtumia ja teki niistä yhteenvedon. Erikoisjoukkojen toiminta on aina lähtökohtaisesti salaista jopa siinä määrin, että edes tehdyistä virheistä ei kyetä ottamaan opiksi, koska kaikki operaatioihin liittyvä materiaali on niin tiukasti lukkojen takana, sikäli kun sitä edes on olemassa. Huumeiden vastainen sota on johtanut siihen, että jenkeissä vankilat ovat täynnä ihmisiä, jotka eivät oikeastaan kuuluisi vankilaan tai jotka olisivat kyenneet välttämään vankilaan joutumisen, mikäli heillä olisi ollut elämässään todellisia vaihtoehtoja huumebisnekseen liittyvien rikosten sijaan. Amerikkalaiseen unelmaan kuuluva valinnanvapaus on mielestäni erittäin hieno asia ja monessa suhteessa ihailen jenkkien kulttuuria. Kuitenkin sekä huumeiden vastainen sota, että terrorismin vastainen sota ovat kumpikin epäonnistuneet, koska perimmäisten ongelmien ratkaisun sijaan, on tartuttu aseisiin ylivoimaan luottaen samalla unohtaen ikiaikainen soturien viisaus: "joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu".   

High Fidelity

Näin High Fidelityn ekan kerran varmaan joskus reilu vuosikymmen sitten. Pidin siitä jo silloin todella paljon. Päähenkilö Rob (John Cusak) oli juuri sellainen arkipäivän antisankari, johon samaistuin välittömästi. Nuhruista indie-levykauppaa kahden musafriikin kanssa pyörittävä Rob elättää itsensä juuri ja juuri myymällä keräilyharvinaisuuksia musadiggareille ja voisi potea huonoa omaatuntoa, ellei itse olisi samanlainen musafriikki kuin asiakkaansa. Rob on toivoton naissuhteissaan ja hänen elämässään ei ole mitään muuta sisältöä kuin vinyylilevyt, mutta toisaalta levykaupan pyörittäminen on hänelle paljon muutakin kuin vain työtä. Leffa on täynnä herkullista itseironiaa ja cameorooleja sekä muita pikkudetaljeja, jotka aukeavat vain alan harrastajille. 

Leffa on ollut vuosia listallani: "ostan kokoelmaani, kun tulee jostain vastaan". Moneen vuoteen sitä ei kuitenkaan esitetty teeveessä, eikä se osunut koskaan käteeni alelaareja pläräillessä. Tilasin taannoin Saksan Amazonista pari pokkaria ja päätin samalla tilata High Fidelity - DVDn. Pari päivää myöhemmin, kun olin tehnyt tilaukseni, leffa eistettiin teeveessä. Tyypillistä. Yleensä, kun ostan jonkun leffan, niin seuraavalla viikolla se tulee telkkarista tai ilmestyy Netflixiin. Amazonista tilaamani pokkarit tulivat muutamassa päivässä ja lähes unohdin tilanneeni High Fidelityn. Tällä viikolla, kun tulin töistä kotiin, niin eteisen lattialla odotti valkoinen kirjekuori ulkomaisilla postileimoilla ja sisältä löytyi High Fidelity - DVD. Katsoin sen samana iltana ja pakko myöntää, että se on yhä 15 vuotta ensi-iltansa jälkeen yksi 2000-luvun parhaista leffoista IMHO. Todennäköisesti monet keskivertokatsojat eivät koe leffaa kovin kummoiseksi, mutta kaltaisilleni vanhan koulukunnan vinyylidiggareille se on lähes pakko-ostos, jota ei perustella järki- vaan tunnesyillä.

Atomirotta - I

Viime aikoina on ollut niin paljon kaikkia juttuja hoidettavana, että blogin kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Tällä hetkellä vaikuttaa vahvasti siltä, että pitkäikäinen unelmani ulkomaille muuttamisesta sekä oman alan töistä on toteutumassa lähiaikoina. :) Koko tammikuun minulla on kuitenkin ollut muutama idea blogiin, joista olen päättänyt kirjoittaa. Vähän ennen joulua kävin shoppailemassa viimeisiä joululahjoja ja onnistuin vihdoinkin käymään täällä päin uudessa Levykauppa Äx:ssä, joka tuli tänne maan kaakkoisnurkkaan, paikallisen levykauppayrittäjän lopettua levykaupan pitämisen. Äx:stä mukaani tarttui Atomirotan kasetti ja vanha Giant Robotin käytetty cd. 

Kyllä luit aivan oiken - ostin kasetin vuonna 2014. Vinyylilevyt eivät underground skenen sisällä koskaan kadonneet ja viime vuosina esim. Anttila on taas miltei kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen ottanut vinyylit valikoimiinsa. Kasetit luultavasti jäävät hyvin pieneksi ug-ilmiöksi, mutta Monsp ja muutamat muut pienet ug-ulkaisuihin erikoistuneet lafkat ovat innostuneet julkaisemaan myös kasetteja ja kaltaiselleni old school diggarille, ne tuovat paljon nostalgisia muistoja. Toki Atomirotan debyytin mukana tulivat myös latauskoodit, joilla Monspin saitilta sai ladattua biisit mp3-formaatissa.

Kakkosraita Aurinkoon oli itselleni viime kesän ehdoton voimasoitto-anthem. Rento kesäbiisi Bonnie & Clyde hengessä, toimii yhä edelleen aivan loistavasti. Muissa a-puolen raidoissa on jännää punk-vimmaa, joka yhdistyy oivaltaviin ja sopivan humoristisiinkin lyriikoihin. A-puolen päätökappale Muistin filminauhaan on rento kesäreggae, joka näin talven keskellä tuo tuulahduksen lämpimästä ja huolettomasta kesäpäivästä, jolloin voi vain hengailla puistossa ja ottaa rennosti. 

B-puolella laadukas ja monipuolinen soundi kulkevat käsi kädessä. Vaahtopäät jatkaa vielä rentoa kesäteemaa, mutta toinen ehdoton suosikkini Aurinkoon-biisin lisäksi on kakkosraita silmät sulkemalle. Vakavasta aiheesta on tehty hieno lyriikka, joka yhdistyy persoonnaliseen, groovaavaan ja rullaavaan soundiin. Kokonaisuutena biisit muodostavan hyvin mielenkiintoisen yhdistelmän tyylikästä musaa, tiukkaa sanomaa ja upeaa fiilistelyä. Kuin varkain olen kuunnellut Atomirotan Debyyttiä sekä kotona, että autossa todella paljon ja mielestäni se on Monspin ehkä paras julkaisu sitten vuoden 2011 JVG:n Mustaa kultaa - lätyn jälkeen.

Luca Caioli - Lionel Messi (Poika, josta tuli jalkapallolegenda) & Wayne Rooney - Minä, Wayne Rooney

Ennen joulua etsiskelin kauppareissulla itselleni lukemista ja uusimman Lars Keplerin lisäksi ostoskoriini päätyivät Lionel Messistä ja Wayne Rooneysta kertovat pokkarit. Eurofutis, erityisesti UEFA:n Mestarien liiga, on oikeastaan ainoaa urheilua, jota säännöllisesti seuraan telkkarista. Keski-Euroopan mäkiviikko ja eräät muut klassikkokisat ovat myös sellaisia, joita tulee katsottua aina, kun se vain on mahdollista, mutta jalkapallo on lajien kugingas. Luin ensin Rooneyn kirjan ja ehkä yllätävin juttu, jonka kirjaa lukiessani tuli vastaan oli se, että tajusin että Rooney on samanikäinen kuin itse olen. Jotenkin kun on pikkupojasta lähtien väijynyt telkkarista Valioliigaa ja muita futispelejä ja tottunut ajattelemaan, että parhaat pelimiehet ovat kymmenestä kahteenkymmeneen vuotta vanhempia kuin minä ja sitten, kun yhtäkkiä tajuaa, että yksi viime vuosien kovimmista pelaajista onkin syntynyt samana vuonna, kuin itse olen, niin kyllä se vaan jotenkin pysäytti. Rooneyn kirjassa pidin erityisesti siitä, miten rehellisesti Rooney kertoi siitä, kuinka hän elää unelmaansa ja miten vaikeaa, mutta toisaalta myös palkitsevaa ammattilaisura Valioliigassa voi olla. Rooney käy läpi tähänastisen uransa kohokohtia, mutta kertoo myös mustista päivistä ja siitä miten kovat paineet ammattilaisilla on harteillaan. 

Leo Messi on hämmästyttävällä tavalla noussut nuoresta lupauksesta eläväksi legendaksi jo peliuransa alkutaipaleella. Messistä kertovan kirjan on kirjoittanut Luca Caioli ja siinä käydään täysin ulkopuolisen näkökulmasta läpi Messin kehitystä Argentiinalaisen jalkapallokoulun kasvatista Barcelonan edustusjoukkueeseen. Kirjasta puuttuu henkilökohtainen ote, joka itseäni viehätti Rooneyn kirjan kohdalla, mutta se on myös hyvin mielenkiintoinen kasvukertomus ja Caioli kertoo yksityiskohtaisesti sopimusotkuista ja onnistuu kuvaamaan tarkasti, miten pitkä matka lupavaavalla juniorilla on ammattilaiseksi ja miten kovaa kilpailua kulissien takana käydään paikoista edustusjoukkueeseen. Caiolin kirja avaa lukijalle myös oven Barcelonan kaltaisten suurseurojen toimintakulttuuriin. Seuroilla ei ole varaa menettää tulevaisuuden lupauksia kilpaileville seuroille, mutta rajallisen budjetin ja kovien paineiden alla uusien pelaajien skouttaaminen on erittäin haastavaa. Kun rakkaus lajia kohtaan ja intohimo treenaamiseen kohtaavat, niin seurauksena on huikeita tarinoita pelaajista kuten Messi ja Rooney, jotka ovat lunastaneet heihin kohdistetut odotukset.

Rockin´ Around the Christmas Tree

Levykokoelmastani löytyy tasan yksi joululevy, joka on tässä tapauksessa juuri täsmälleen täydellisen sopiva lukumäärä. Kyseessä on Rockin` Around the Christmas Tree - niminen kokoelma vuodelta 2001. Kun näin joulua edeltävällä viikolla, tekee mieli höyryävän glögimukin äärellä hieman fiilistellä joulua, niin ei tarvitse pohtia, että minkä joululevyn laittaisi soimaan, kun on vain yksi vaihtoehto, josta valita. Kokoelman kaikki kappaleet ovat englanninkielisiä klassikoita, kuten avausraita Herman Hermitsin - Sleigh Ride ja sitä seuraava The New Seekersien - I Saw Mommy Kissing Santa Claus. Ainoa klassikko, joka kokoelmalta puuttuu, on Whamin - Last Christmas, mutta se on puute, jonka olen valmis hyväksymään. Omia suosikkejani ovat Suzi Quatron hienosti rokkaava Frosty the Snowman ja tanskalais-hollantilaisen Nina & Frederik duon versio Mary´s Boy Childista. 

En ole koskaan ollut jouluihminen siinä merkityksessä, että sekoaisin totaalisesti joulun lähestyessä tai fiilistelisin joulua jo syyskuussa. Kuitenkin joulu on aina ollut tavalla tai toisella jotenkin erikoista aikaa. Joulun merkitys itselleni on muuttunut totaalisesti aikuistumisen myötä. Lapsena parasta joulussa oli tietysti joululahjat ja se, että kerrankin sai syödä niin paljon karkkia, kuin jaksoi, eikä tarvinnut mennä kouluun. Nykyään joulu on itselleni ennen kaikkea hiljentymisen aikaa, jolloin voi rauhoittua, unohtaa arjen stressaavat murheet ja nauttia kuluneen vuoden saavutuksista. Pidän jouluruuasta, mutta itselleni kaikki ruoka on aina ollut lähtökohtisesti vain elimistön tarvitsemaa polttoainetta ja näin ollen, en ole koskaan jaksanut perehtyä kovin syvällisesti hyvästä ruuasta nauttimisen jaloon taitoon. Iän myötä tietyt traditiot merkitsevät itselleni yhä enemmän. Vuodesta toiseen huomaan katselevani Joulurauhan julistusta yhä kiinnostuneenpana sen sanomasta sekä koen hyvin tärkeäksi viedä kynttilä hautausmaalle. En ole myöskään harras uskovainen, mutta joulussa on aina ollut jotain hyvin vaikeasti selitettävissä olevaa taikaa. Mary´s Boy Child kappalehan viittaa Raamatun tarinaan siitä kuinka lapsi, josta on tuleva vapahtaja, syntyy jouluyönä Betlehemissä tallissa, joka oli ainoa vapaa majapaikka. Jotenkin tuo tarina on ollut aina merkillisen lohdullinen ja koskettava itselleni. 

Rauhallista ja tunnelmallista joulua!

Lars Kepler - Nukkumatti

Vihdoinkin sain luettua neljännen osan Lars Kepler nimimerkillä kirjoittavien Alexandra Coelho Ahndorilin ja Alexander Ahndorilin Joona Linna - sarjasta. Alunperinhän meinasin missata koko sarjan, koska minulle oli syntynyt jotenkin käsitys, että sarjan ensimmäinen osa olisi ollut enemmän kauhukirjallisuutta kuin tavanomainen trilleri. Onneksi kuitenkin tulin lukeneeksi aikoinaan Hypnotisoijan. Nukkumatti on toistaiseksi viimeisin suomennetty Lars Kepler - kirja. Osa osalta Joona Linnan tutkimukset sarjamurhaaja Jurek Walterista ovat edenneet ja Nukkumatissa tapahtuu huimaava käänne umpikujassa olleiden tutkimusten osalta. Loppuratkaisu jättää kuitenkin tilaa vielä ainakin seuraavalle osalle, joka on alustavien tietojen mukaan ilmestymässä keväällä 2015. Aiemmin tänä vuonna hehkutin kolmea ensimmäistä osaa sekä Hypnotisoijasta tehtyä leffaa. Epäilemättä muitakin leffoja tullaan näiden kirjojen pohjalta näkemään ja toivottavasti ne ovat yhtä hienosti toteutettuja kuin Hypnotisoijan filmatisointi. 

Aloitin Nukkumatin jo pari viikkoa sitten ja ajattelin, että luen sitä hitaasti pienissä pätkissä nautiskellen. Lauantaina olin päässyt puoleen väliin ja juoni tiivistyi siinä määrin, etten enää malttanut laskea kirjaa käsistäni ja niimpä luin sitten jälkimmäisen puoliskon yhtä soittoa putkeen. On toki aina hyvä merkki, jos kirja imaisee mukaan siinä määrin, ettei lukemista voi lopettaa. Jos koko tarina, joka on nyt jaettu neljään kirjaan olisi tiivistetty yhteen osaan, niin se ei luultavasti toimisi, sillä niin päätähuimaava se on. Kirjailijoiden kunnianhimoinen ratkaisu raottaa salaisuuksien verhoa vähän kerrallaan on nerokas ennen kaikkea kahdesta syystä. Tarina säilyy uskottavana, kun epätodennäköisiä tarinan palasia putoilee vähän kerrallaan ja toisaalta lukemista ei malta lopettaa, koska kun yksi arvoitus ratkeaa, nousee esille kaksi uutta arvoitusta. 

No Easy Day/Zero Dark Thirty

Syyskuun 11. päivänä vuonna 2001 tulin iltapäivällä kotiin koulusta. Söin välipalaa ja katselin telkkarista musavideoita. Kun isäni tuli kotiin, hän kehotti minua vaihtamaan maikkarilta ykköselle. Sieltä tuli ylimääräinen uutislähetys. Kaksi lentokonetta oli lentänyt päin WTC-torneja New Yorkissa. Terrorismin vastainen sota oli alkanut. Tajusin heti, että uutisia katsellessani, että WTC-iskut olisivat ehkäpä vuosikymmenen isoin uutinen, mutta terrorismin vastaisen sodan konseptia en osannut tuolloin vielä kuvitellakaan, saati hahmottaa sen mittasuhteita. Ex-Navy SEAL Matt Bissonnetten salanimellä Mark Owen yhdessä Kevin Maurerin kanssa kirjoittama kirja No Easy Day ja Kathryn Bigelowin elokuva Zero Dark Thirty kertovat kahdesta eri näkökulmasta, miten terrorismin vastainen sota saavutti erään kulminaatiopisteensa Osama Bin Ladenin saadessa surmansa vuonna 2011 Navy SEALsien toteuttamassa iskussa Pakistanissa. 

Aloitetaan vaikkapa No Easy Daystä. Kirjan nimi tulee Navy SEALsien motosta: "The only easy day was yesterday", mutta on toki selvää, että isku Osama Bin Ladenin residenssiin oli varmasti "kova päivä", kuten kirjan nimi on suomennettu. Matt Bissonnetten kirja nousi hiljattain uudelleen ajankohtaiseksi, kun entiset erikoisjoukkojen sotilaat aloittivat julkisen debaatin siitä, kuka itseasiassa ampui OBL:n. Operaatio Neptune Sprearin lisäksi Bissonnette kertoo kirjassaan myös miten hänestä tuli Navy SEAL ja millaisia operaatioihin hän osallistui komennuksillaan Irakissa ja Afganistanissa sekä mm. siitä, miten Kapteeni Richard Phillips pelastettiin Maersk Alabaman jouduttua merirosvojen hyökkäyksen kohteeksi. Mielestäni Bissonnette onnistuu erittäin hyvin kuvaamaan sitä, miten äärimmäisen rankkaa sekä fyysisesti, että henkisesti erikoisjoukkojen sotilaiden elämä on ja toisaalta hän myös valottaa terrorismin vastaisen sodan vaiettua puolta. Hän kertoo miten turhauttavaa terroristien jahtaaminen yöstä toiseen Afganistanin ja Irakin kapungeissa sekä maaseutukylissä voi olla. Toisaalta hänen unelmansa oli palvella maataan Navy SEAL sotilaana ja kirjan perusteella käy selväksi, että vaativa työ vie paljon, mutta tarjoaa myös kokemuksia, joita ei siviilityössä koskaan voisi kokea.

Zero Dark Thirtyn lisäksi on tehty muitakin leffoja, jotka käsittelevät operaatio Neptune Spearia, mutta Kathryn Bigelowin versio aiheesta on tietääkseni ainoa oscar-voittaja. Jo Bigelowin aikaisempi menestysteos Hurt Locker onnistui kuvaamaan modernia sodankäyntiä käsittämättömän realistisesti, mutta samalla myös mukaansatempaavalla tavalla. Leffa pitää otteessaan ja siitä välittyy intensiivisesti epätoivoinen vimma, jolla OBL haluttiin saada löytää ja tappaa, jotta al-Qaidalta tuhottaisiin sen karismaattinen johtaja. Ilman erikoisjoukkoja opearaatio Neptune Spear ei olisi onnistunut, mutta Zero Dark Thirty kuvaa erinomaisesti miten valtavasti tiedustelutietoa tarvitaan, jotta edes varsinaista operaatiota voidaan ryhtyä suunnittelemaan sen toteuttamisesta puhumattakaan. Tiedustelu on usein vielä vaarallisempaa ja epäkiitollisempaa työtä kuin sotilaiden suorittamat operaatiot. 

Vaikka OBL saatiinkin lopulta tapettua, niin todellisuudessa yhdysvaltojen sekä sen liittolaisten toimet Irakissa ja Afganistanissa eivät ole tuhonneet al-Qaidaa. Päinvastoin tällä hetkellä ISIS on pelottavampi uhka kuin al-Qaida oli koskaan Bin Ladenin eläessä ja vaikka littouman joukot yrittävätkin vetäytyä lähi-Idästä, niin terrorismin vastaisen sodan loppua ei ole näköpiirissä. No Easy Day ja Zero Dark Thirty ovat kumpikin kunnianosoituksia miehille ja naisille, jotka vaaraantavat oman henkensä taistellakseen turvallisuutemme vuoksi.

Indie Anthems

Kukaan itseään kunnioittava musadiggari ei koskaan noteeraa kokoelmia samaan sarjaan artistien pitkäsoittoalbumien kanssa. Itse olen kuitenkin vuosien saatossa hankkinut levyhyllyyni suhteellisen paljon erilaisia kokoelmia monista eri syistä, mutta varsinkin 90-luvulla kokoelmat olivat edullisin tapa kartuttaa levykokoelmaa ja toisaalta ne mahdollistivat monipuolisesti eri musagenrejen kuuntelun. Taannoisella kesälomareissullani Prahassa maleksin Na příkopě-ostoskadun liepeillä ja huomasin mainoksen metrotunnelissa sijaitsevasta levykaupasta. Kokemusteni perusteella mielenkiintoisimmat kaupat sijaitsevat yleensä jollain tapaa epämääräisissä paikoissa, kuten metrotunneleissa, sisäpihoilla, tuulikaapeissa tms. Niimpä suuntasin portaitaita alas tunneliin ja melko mitäänsanomattomasta ovesta sisälle maanalaiseen levykauppaan. Sisällä minua odotti vaikeasti kuvailtava, mutta lähinnä uskomaton näky, jota en todellakaan olisi osannut odottaa. Valtava useaan maanalaiseen kerrokseen rakennettu kauppa sisälsi hyllymetreittäin cd:eitä, leffoja, vinyylejä. kuulokkeita, fanipaitoja ja yleensäkin kaikkea mahdollista musadiggailuun liittyvää kamaa. Alin kerros oli pelkästään vinyylilevyille, toiseksi alin etnolle ja muulle "ei niin mainstream"-kamalle. Ylimmät kerrokset olivat sitten volyymituotteille. 

Luonnollisesti tämänkaltaisissa kaupoissa iskee väkisinkin pieni tuskanhiki ja paniikki siitä, että mitä hittoa täältä oikein osaisi ostaa :) Aikani hyllyjä pläräiltyä käteeni osui tänä vuonna Sony musicin BBC:n kansainvälisellä Demonmusic levymerkillä julkaistu Indie Anthems kokoelma. Boksi sisältää peräti 5 cd:tä ja hyvin mielenkiintoisen sekoituksen modernia indiepoppia sekä vanhoja uuden aallon klassikoita vähän samaan tyyliin kuin mitä, monet Radio Helsingin Dj:t lähetyksissään soittavat. Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä, jotain lainattua... Brittiartistit ovat kokoelmalla tukevasti edustettuina, mikä sopii mainiosti itselleni, sillä olen viimeiset pari vuotta kuunnellut melko aktiivisesti lähinnä hieman vanhempaa brittipoppia ja rockkia. 

Jos kokoelmalta jotain kohokohtia pomisi, niitä voisi olla: Franz Ferdinandin Do You Want to, Kentin 747, Electric Sixin Danger! High Voltage, Hot Chipin Night & Day, Letfieldin Release the Pressure, Apollo 440:n Krupa, Letfield/Bambaataan Africa Shox jne. listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kokoelma on kuitenkin hämmentävän tasainen, mutta silti vaihteleva sekoitus eri aikakausien biisejä, jotka yhdessä muodostavat aivan loistavan soundtrackin hyvän kirjan taustalle tai vaikkapa kokkailuun.

Conan Barbaari

Iso-Arskan kulttiklassikko kultaiselta kasarilta oli eilen valintani perjantai-illlan viettoon. Tavallaan Conanissa olisi ainekset ihan oikeasti vakavasti otettavaksi klassikoksi, mutta sitten taas toisaalta ei nyt ehkä sentään. Loistavaa viihdettä se kuitenkin eittämättä on. Arskan esittämä Conan varttuu vanhempansa tappaneen miehen orjana, mutta ryhdyttyään tappelemaan kehässä gladiaattorityyliin hän saa takaisin vapautensa. No mitä seuraavaksi? Vaikea arvata, no ei oikeastaan. Conan vannoo kostoa ja alkaa huikea seikkailu, josta ei machoilua puutu. Basil Poledourisen säveltämä mahtipontinen ja osittain koominenkin soundtrack toimii mainosti. Kymmenisen vuotta sitten, eräs kaverini kaivoi kotibileissä yön pikkutunteita Conanin soundtrackin esille ja laittoi siitä hitaan balladin soimaan todeten, että tää on biisi, josta tytöt tykkää. Niimpä niin. :)

Bourne-trilogia

Harmaan viikonlopun piristykseksi päätin katsoa pitkästä aikaa Bourne-trilogian eli Paul Greengrassin ohjaamat leffat: The Bourne Identity, The Bourne Supremacy ja The Bourne Ultimatum. Ensimmäinen tuli valkokankaille 2002 ja varsinaisen trilogian päätös 2007. Hiljattainhan Robert Ludlumin kirjoihin perustuvaan meduusateema palasi taas valkokankaille, mutta uusin ei käsittääkkseni yllä Paul Greengrassin timantinkovien leffojen tasolle. Olen nähnyt leffat useita kertoja, mutta jokin niissä saa minut aina palaamaan yhä uudestaan niiden pariin. TIME-lehden parisen vuotta sitten julkaisemassa Special ops-kirjan viimeisessä luvussa käsitellään erikoisjoukkojen toimintaa kuvaavia leffoja ja Matt Damonin esittämä Jason Bourne on ansaitusti päässyt mukaan. 90-luvun loppupuolella eräät toimintaleffojen ohjaajat ja tuottajat tekivät mielestäni genrelle karhunpalveluksen keskittymällä liikaa näyttäviin erikoistehosteisiin ja unohtamalla realistisuuden täysin. Toki Bourne-leffoissakin on vauhdikkaita takaa-ajoja jne., mutta kokonaisuutena ne ovat kuitenkin suhteellisen realistisia ja antavat erikoisjoukkojen operaattorien toiminnan vainoharhaisesta maailmasta uskottavan kuvauksen. 

Matt Damonin esittämä Jason Bourne on upseeri, joka ryhtyy CIA:n salaisen testiohjelman vapaaehtoiseksi, tajuamatta täysin mistä kaikesta hän joutuu luopumaan ja miten rankkaa elämä vainoharhaisessa sekä synkkääkin synkempien salaisten operaatioiden parissa on. Paul Greengrass on mm. mainiossa Green Zone-leffassaan kritisoinut Yhdysvaltojen hallintoa ja erityisesti CIA:n toimintaa kuten hän tekee Bourne-leffoissakin. Jason Bourne eroa perinteisistä Rambon kaltaisista toimintasankareista siten, että hän ei pelkästään pullistele lihaksillaan tai ota hulluja riskejä huvikseen, vaan käyttää räjähtävää ja rujoa voimaa tarpeen tullen sekä pyrkii pysymään näkymättömissä ja askeleen vainoajiaan edellä. Bourne-leffojen realismia lisää myös se, että niissä ei kikkailla scifi-härvelillä, vaan modernia tietotekniikkaa hyödynnetään juuri siten, kuin sitä on mahdollistaa hyödyntää todellisuudessakin.

Bourne-leffoissa seikkaillaan niin Venäjällä, Goalla, Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Mielenkiintoisista tapahtumapaikoista syntyy tietty eksotiikka, mutta toisaalta ne osoittavat myös sen miten globaalissa yhteiskunnassa elämme ja miten tieto liikkuu hetkessä toiselta puolelta maapalloa satelliittien avulla. Kaikessa realistisuudessaan Bourne-leffat luovat jopa hieman pelottavan kuvan yhteiskunnastamme. Kaikkea on mahdollista valvoa ja isot pomot voivat lasiseinäisistä toimistoistaan käsin toteuttaa mitä häikäilemättömämpiä operaatioita missä vain. Toisaalta Leffat päättävä Mobyn Extreme Ways jättää itselleni aina hymyn huulille. Niin kauan kuin on elämää on toivoa paremmasta.

Nyt Kolisee

Okei, myönnetään, olen puoli vuotta myöhässä, mutta ei anneta sen häiritä. J. Karjalainen on niin itsestään selvä osa suomalaista radiopoppia, että olisi vaikea kuvitella suomigenreä ilman Karjalaista. Itselleni Karjalaisen tuotanto on kuitenkin aina rajoittunut radiosoittossa pyörineisiin kappaleisiin ja isoihin hitteihin. Viime kesän Flow-festareiden ohjelmaa tutkiessani olin hieman yllättynyt, kun spottasin Nyt Kolisee liven aikataulusta. Samaan aikaa Sin Cos Tan veti kuitenkin oman settinsä mustassa teltassa ja vanhana Jori Hulkkos-fanina suuntasin mustaan telttaan ja ehdin näkemään Nyt Kolisee livestä vain pari viimeistä biisiä. Viime kesänä isoksi hitiksi noussut Levyn avausraita Solesen ja Kosolan Miljoona vuotta (Meripihkahuone) ei sytyttänyt itseäni erityisemmin, vaikka kappaleessa ei sinänsä mitään vikaa olekaan. Jotenkin Solosen ja Kosolan versio oli niin samankaltainen kuin alkuperäinenkin J. Karjalaisen Meripihkahuonekin, etten sen pohjalta ruvennut tarkemmin selvittämään, että mikäs juttu tämä nyt sitten oikein on. Sattumalta kuuntelin koko levyn Spotifyista loppukesästä ja kokonaisuutena levy aukesikin sitten ihan eri tavalla. Suomalaisten räppäreiden kunnianosoitus J. Karjalaisen tuotannolle on Palefacen kiistämättömän ammattitaidon ansiosta erittäin huikea levy. Tarinan mukaan J. Karjalainen olisi maininnut Palefacelle miten hip hop- henkisiltä Et ole yksin-levyn taustat olivat kuulostaneet ja siitä se ajatus oli sitten lähtenyt. Levyllä ei ole oikeastaan mitään tiettyä kohokohtaa, joka olisi noussut suosikikseni, mutta ei myöskään yhtää huonoa täytebiisiä. Nyt kolisee on ennen kaikkea kokonaisuutena vahva näyttö suomigenren nykytilasta ja suomalaisten artistien kyvystä kehittää yhteistyössä ikään kuin yhteistä kansallista suomisaundia, jota J. Karjalaisen biisit kiistämättä ovat.

Spotify-linkki

Anders Adali - Rahaa rahaa rahaa

Mietin pitkään kehtaanko kirjoittaa Anders Adalin Rahaa rahaa rahaa kirjasta. Adalin häpeilemättömän röyhkeä kertomus siitä, miten hän jenginsä kanssa ryösti Suomen Pankin arvokuljetuksen Turussa 2007, on näet erittäin mielenkiintoista, mutta samalla myös eettisesti ja moraalisesti hyvin arvelluttavaa kirjallisuutta. Päädyin kuitenkin kirjoittamaan kirjasta, koska se herätti sekä ensimmäisellä lukukerralla, että nyt hiljattain lukiessani kirjan uudestaan ajatuksia, joista halusin kirjoittaa. Lisäksi nautin myös suuresti kyseisen kirjan lukemisesta, ja kun ajatusenani on kirjoittaa itselleni nautintoa tuottavista teoksista, niin tartuin tuumasta toimeen. 

Anders Adali kertoo, että hänen lapsuutensa oli täysin normaali, tosin hän eli materialistisessa yltäkylläisyydessä ja ymmärsi jo nuorena, että materialistisia tavoitteita on helpompi saavuttaa, jos ei noudata lakia. Uransa alkutaipaleella hän myös päätti, että hän ei halua, joutua kärsimään teoistaa ja tiedosti, mitä kiinnijäämisestä seuraisi. Niimpä Adali oli äärimmäisen varovainen ja teki myös rehellisiä päivätöitä, pitääkseen poliisin epäilyt poissa itsestään. Hän teki kavereidensa kanssa kymmenen vuotta arvokuljetusryöstöjä Ruotsissa jäämättä kertaakaan kiinni tai edes joutumatta poliisin kanssa tekemisiin. Adali suunnitteli ja toteutti huolellisesti ryöstöt niin, että riski jäädä kiinni oli mahdollisimman pieni. Esim. Suomen Pankin arvokuljetusryöstöä varten Adali kavereineen teki useita tiedustelumatkoja Suomeen ja he selvittivät yksityiskohtaisesti sisäpiiritietoa hyödyntäen, miten ryöstö kannattaisi toteuttaa. Kun kirjaa lukiessa tietää, että kyse ei ole fiktiosta (anakaan puhtaasti), niin jotenkin Adalin kertomus saa ihan erilaiset fiilikset aikaan, kuin fiktiivisten dekkareiden tai trillerien lukeminen.

Lakimies ja dekkaristi Jens Lapidus on kirjoittanut kirjan alkusanat ja niissä hän selittää miksi, rikollinen mieli kiehtoo niin monia rehellisiä ihmisiä. Adali antaa kirjassaan kuvan itsestään perheenisänä, joka teki rikoksia, jotta hänen perheensä voisi nauttia materialistisesta elämäntyylistä, mutta hän kertoo myös nauttineensa keikkojen suunnittelusta ja toteuttamisesta. Tavallaan hämmentävintä kirjassa onkin ehkä se miten hän onnistui yhdistämään normaalin perhe-elämän ja ryöstökeikat. Eräs parhaista armeijamuistoistani on "sissikeikka", jossa parin kaverin kanssa pukeuduimme siviilivaatteisiin ja yritimme tunkeutua erään leirin aikana eri yksiköiden asemiin. Jo pelkkä ajatus, että yrittäisimme tunkeutua pimeässä metsässä salaa vartiomiesten ohi toisten asemiin oli todella houkutteleva. Kyseisen keikan onnistuminen jääköön salaisuudeksi, mutta sen voin kertoa, että hauskaa oli :) Tuon muiston myötä voin kuvitella, miten huikeat fiilikset onnistuneen keikan jälkeen voi epäilemättä saavuttaa, mutta toisaalta kirjansa lopussa Adali kertaa, kuinka hän viimeiseksi suunnittelemansa keikan jälkeen lopulta jäi kiinni ja tiesi päätyvänsä vuosiksi vankilaan. Adalin tapaus osoittaa mihin äärimmäisyyksiin viety itsekkyys voi johtaa ja mitä sen seurauksena voi olla.

Heikki Kuula - Heijastuksia täydelliseltä rundilta

Viime aikoina päässäni on kyllä pyörinyt toinen toistaan huikeampia idiksiä jutuista, joista voisi kirjoittaa, Jostain syystä ideat eivät ole kuitenkaan konkretisoituneet, mutta tässä nyt olis taas vähän vuodatusta. Viime perjantaina julkaistiin virallisesti Heikki Kuulan tuorein pitkäsoitto, joka kantaa nimeä Heijastuksia täydelliseltä rundilta. Muutaman kerran levyä kuunneltuani, vaikutelmani ovat hieman ristiriitaiset ja hämmentyneet. Osa biiseistä on todellisia helmiä, joissa yhdistyvät nerokkaasti rimmaavät räp-lyriikat, rullaavat pop-sävellykset ja yleisesti hyvä meininki. Toisaalta taas avausraita Helsinginkatu ja sitä seuraava Rataraato ovat todella rujoja, jopa inhorealistisia biisejä, jotka eivät ehkä aivan istu kokonaisuuteen. Voi olla, että levylle on tietoisesti yritetty hakea erilaisia fiiliksiä ja siinä tapauksessa ratkaisu toki toimiikin, mutta itse olisin jättänyt ainakin Helsinginkadun pois levyltä, jolloin se olisi paljon tasaisempi kokonaisuus. 

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten muutama vuosi sitten löysin Monsp-labelin tuotannon, ja yhtäkkiä näin kotimaisen räppiskenen aivan eritavoin kuin olin sen aiemmin nähnyt. Teflon Brothersien kaksi ensimmäistä levyä olivat itselleni tuolloin todellisia voimasoittolättyjä ja diggasin niistä ihan kybällä. Teflonien kolmas levy sen sijaan ei sanottavammin sytyttänyt. Osa biiseistä oli toki ihan kuuneltavia, mutta kokonaisuutena levy oli aivan liian varman päälle tuotettua perushuttua ja siitä puuttui kaikki se särmä sekä patoutunut energia, jota Teflonien kaksi ekaa levyä pursuivat. Kuulan soololevyillä taas juuri popahtavat kappaleet ovat itselleni olleet niitä parhaita raitoja. Tuoreimmallakin levyllä esim. Iisan kanssa tehty kimppabiisi Pilvellä on todella jännä sekoitus Kuulan tylyä räpäytystä ja Iisan hentoa elektropoppia, mutta omaan makuuni yhdistelmä toimii todella hyvin. 

Levyltä on jo aikaisemmin julkaistu Rataraadon lisäksi sinkkuina myös päätösraita Ystävii sekä Ekstaasinappi. Ystävii ja Ekstaasinappi ovat olleet radio Helsingillä useiden deejiiden ahkerassa soitossa ja ne ovat mielestäni persoonallisia ja huolella mietittyjä, mutta silti helppoja moderneja pop-kappaleita, jotka toimivat omaan korvaani loistavasti. Joka tapauksessa pidän levyä ehkä syksyn kovimpana uutuutena ja tulen varmasti kuuntelemaan sitä jatkossakin. Myös Teflon Brothersit julkaisevat uuden levyn näillä näkymin 7.11 ja onkin jännä nähdä, miten bändin soundi tulee poikkemaan Heikki Kuulan soolomateriaalista vai onko kyseessä ikään kuin jatko-osa soololevylle. Aika näyttää.

Spotify-linkki

Ian Fleming - Erittäin salainen

Edustan koulukuntaa, joka pitää novelleja kirjallisuuden kuninkuuslajina. Monisataasivuisessa romaanissa kirjailija voi kuvata tapahtumapaikkoja ja henkilöhahmoja hyvinkin yksityiskohtaisesti, taustoittaen tapahtumien syitä sekä seurauksia, mutta novellissa on kyettävä tiivistämään kertomus muutamaan kymmeneen sivuun. Ian Flemingin tuotannosta novellikokoelma Erittäin salainen on ollut itselleni hyvin rakas teos jo 90-luvulta lähtien, kun aikoinaan luin sen ensimmäisen kerran. Sittemin olen palannut aina muutaman vuoden välein kirjan pariin. Alun perin kirja on julkaistu vuonna 1959 ja oma painokseni, jonka olen muistaakseni löytänyt jostain divarista on vuodelta 1995. Erittäin salainen sisältää viisi novellia, joissa Fleming on mielestäni onnistunut todella timanttisesti kiteyttämään James Bondin henkilöhahmon syvimmän olemuksen kirjan tarinoihin. Itselleni on ollut erittäin mieluista nähdä viime vuosina Daniel Craig uusissa Bond-leffoissa, koska Craig on roolissaan kunnioittanut Ian Flemingin alkuperäistä näkemystä Bondin henkilöhahmosta. Ian Fleming työskenteli itse toisen maailman sodan aikana Brittien laivaston tiedustelupalvelussa, joten hän saattoi kirjoittaa omien kokemustensa pohjalta, eikä hänen tarvinnut turvautua pelkästään mielikuvitukseensa tai toisen käden tietoon tiedustelualaan liittyen. 

Millainen Flemingin Bond sitten on? Hyvä kysymys, johon en osaa yhdellä sanalla vastata. Itse näen Bondin ennen kaikkea peribrittiläisenä vanhanaikaisena herrasmiehenä, jota on nyky-yhteiskunnan normien valossa helppoa pitää sovinistisena machona, mutta se on mielestäni väärä tulkinta. Toisaalta esim. Roger Mooren ja Pierce Brosnanin roolihamoissaan esittämä humoristinen naistenmies on ollut aina itselleni kovin vieras tulkinta. Sen lisäksi, että Flemingin Bond on brittiläinen herrasmies, on hän ehdottomasti myös kivenkova ammattilainen, joka kykenee koulutuksensa sekä kylmäverisen tilannehallinnan avulla selviytymään hengenvaarallisista tehtävistä. Flemingin Bond ei kuitenkaan suhtaudu elämään välinpitämättömästi, vaan ymmärtää tekojensa seuraukset, mutta nukkuu yönsä hyvin, koska kykenee perustelemaan tekonsa moraalisesti. Bond ei tapa tappamisen ilosta, vaan suojellakseen isänmaansa etuja. Luksuselämä on vain saavutettu etu, ei itsetarkoitus. 

Onko Bond sovinisti, vai ei? Kirjan nimikkonovellissa M:n ystäväpariskunta Havelockit surmataan Kuubaan paenneen entisen natsin toimesta. Bond saa tehtäväkseen toteuttaa viidakon lakia, koska muuten oikeus ei koskaan toteutuisi. Myös pariskunnan tytär on ottanut oikeuden omiin käsiinsä. Bond on ehdottomasti sitä mieltä, että hänen tulee miehenä toteuttaa tehtävä, mutta lopulta Judykin saa tehdä osansa. Kirjan viimeisessä novellissa on myös hyvin mielenkiintoinen asetelma, jossa Bond päätyy upporikkaan vaimoaan pahoinpitelevän öykkärin laivalle, muttta kun laiva palaa satamaan on matkustajia yksi vähemmän, kuin lähtiessä... En viitsi paljastaa enempää, mutta totean vain, ettei ainakaan kyseisen novellin perusteella Bondia oikein voi pitää sovinistina. Novellissa Lohdun kvantumi Fleming esittää hyvin mielenkiintoisen teorian ihmisten välisistä suhteista ja niiden dynamiikasta. Kaiken kaikkiaan Bond on tietyllä tapaa ristiriitainen ja mielestäni yksi aikamme eniten väärinymmärretyistä hahmoista. Flemingin kirjat, sekä romaanit, että novellit ovat silkaa timanttia, samoin kuin esim. Daniel Craigin tähdittämät uudet Bond-leffat. Sen sijaan valitettavan moni Flemingin kuoleman jälkeen kirjoitettu Bond-seikkailu ja -leffa olisi saanut kernaasti jäädä tekemättä. Erittäin salainen ja muutkin Flemingin teokset tarjoavat kuitenkin mahdollisuuden paeta hetkeksi viime vuosisadan puolenvälin maailmaan, joka tuntuu nykyään kovin eksoottiselta, viattomalta sekä nostalgiselta. 

Apulanta

Apis livenä kesällä -13 kauppatorilla.

En ole oikein koskaan osannut päättää miten suhtautuisin Apulantaan. Yleensä joko pidän jostakin bändistä tai sitten en pidä siitä. 90-luvulla Apulannnan ekat biisit eivät juurikaan tehneet minuun vaikutusta, enkä tuolloin erityisemmin pitänyt yhtyeestä, mikä on ehkä jossain määrin yllättävää. Esim. -98 Klamydia julkaisi 10-vuotis juhlalevynsä, joka oli tuolloin ehdottomasti yksi suosikkilevyistäni ja pidän siitä vielä nykyäänkin. Kyse ei siis ollut siitä, etteikö punk-rock olisi kiinnostanut. Voi olla, että jotenkin Apis vain oli liian vaikeaa. Tuolloin kuuntelin muutenkin suhteellisen yksinkertaista ja helppoa musaa. Suunnilleen noihin aikoihin törmäsin esim. ekaa kertaa The Clashin - London Calling biisiin, jota voitanee pitää yhtenä merkittävimmistä brittipunkin kulmakivistä. Se kuulusti tuolloin todella rouheelta ja menevältä, mutta esim. Led Zeppelin - Whole Lotta Love ei taas toiminut ollenkaan. Nykyään tuo junnaava progemammutti taas rokkaa ihan kybällä, kun taas London Calling on enää vain hyvä biisi muiden hyvien biisien joukossa. 

Mutta palatakseni Apikseen, niin edelleen osa bändin tuotannosta on joko radiossa totaallisen puhkisoittettua tai sitten en muuten vain voi sietää tiettyjä kappaleita. Viimeisen kahden vuoden aikana olen nähnyt Apulannan kahdesti livenä ja kumpikin keikka on todistanut, että Apis on ehdottomasti Suomen kovimpia livebändejä. Jotenkin biisit, jotka eivät radiossa tai kotikuuntelussa kolahda millään tavoin, syttyvät livenä aivan ennnen kokemattomalla tavalla eloon. Apulannan levyistä minulla ei ole mitään tiettyä suosikkia, koska kaikilla levyillä on yksi tai kaksi hyvää biisiä, joista tykkään ja sitten niitä, joista en erityisemmin välitä. Viikonloppuna sain kuitenkin vihdoinkin tehtyä Spotifyihin Apis-soittolista, jolle keräsin omia suosikkejani tuoretta kokoelmalevyä hyödyntäen. Minulla on ollut jo ainakin puolitoista vuotta ajatuksena tehdä Apis-lista, mutta nyt siis vihdoinkin sain sen toteutettua. Lopuksi mainittakoon vielä, että Toni Wirtasen Vain elämää - jakso oli ensimmäin ja kenties viimeinen jakso kyseisestä ohjelmasta, jonka olen miltei kokonaan katsonut :) Ei sillä, ettenkö arvostaisi artistien versioita toistensa kappaleista, mutta jotenkin koko tosi TV-ajatuksena sotii konservatiivista arvomaailmaani vastaan. 

Apulannan lisäksi itselläni on viha-rakkaussuhde spotifyihin. Se helpottaa musadiggailua valtavasti ja tuskin olisin koskaan ilman spotifyita ryhtynyt tekemään itselleni Apis-soittolistaa. Kuitenkin kaipaan suunnatomasti sitä fiilistä, joka syntyi kun matkusti ensin haisevalla bussilla puoli tuntia stadin keskustaan ja sitten räntäsateessa rämpi pari tuntia pitkin keskustaa levykaupasta toiseen, kunnes lopulta teki jonkun huikean löydön, joka pelasti pienen shoppailijan päivän. Onhan se toki huomattavasti helpompaa istua kotona nojatuolissa läppäri sylissä ja luurit korvissa ja diggailla rajattomasti musaa kympin kuukausimaksulla. Mutta se fiilis... :) Luopuisinko spotifyista, jos voisin palata takaisin ysärille? En todellakaan. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että maailman ei kuulu olla täydellinen. Asiat, joita voi sekä vihata, että rakastaa, tekevät elämästä elämisen arvoisen, olipa kyse bändeistä tai sovelluksista.

Niin se soittolista:
Apis-lista

The Equalizer - Oikeuden puolustaja

Eilen kävin sitten vaihteeksi leffassa. Antoine Fuquan uusintä pätkää tähdittää Denzel Washington, joten ennakko-odotukseni olivat aika korkealla. Itselleni kovin Fuquan ohjaama leffa on jo pitkään ollut huikea Traning Day vuodelta 2001. Jo tuolloin Denzel Washingtonin uskottavuus oli jo kovalla tasolla ja yhteistyö Fuquan kanssa toimi ilmeisen hyvin. Korruptoituneen undercover-poliisin rooli oli todella nautittavaa katsottavaa ja Washington selvästikin nautti pahan pojan roolistaan. The Equalizerissa asetelmat ovat toisin päin. Robert McCall (Denzel Washington) on huolestunut kansalainen, joka saa tarpeekseen venäjän mafian röyhkeydestä sekä Bostonin poliisin keskuudessa vallitsevasta korruptiosta. Kun Man on Fire - Koston liekki ilmeistyi vuonna 2006 ajattelin, ettei Denzel Washington voi enää uskottavasti kovempaa roolia tehdä, sillä alkaahan miehellä olla jo ikää toimintaleffojen sankariksi. Olin väärässä. The Equalizerissa Fuqua ja Washington onnistuvat luomaan vääjäämättömästi ja tyylikkään vähäeleisesti huikean tunnelman. Venäjän mafiaa ja Bostonin poliisia vastaa käynnistyvä yhden miehen sota tuntuu täysin älyvapaalta ja jo ennakkoon tuhoon tuomitulta, mutta kun Washington McCallin roolissa ryhtyy jakamaan oikeutta, niin tarina vie mennessään ja  pitää otteessaan loppuun asti. 

Jerry Bruckheimer ja kumppanit lähes tuhosivat vuosituhannen vaihteen paikkeilla aidosti uskottavan toimintaelokuvan genren, mutta onneksi Antoine Fuquan kaltaiset ohjaavat ovat ymmärtäneet, ettei erikoistehosteilla kikkailulla koskaan voi korvata Denzel Washingtonin kaltaisten näyttelijöiden karismaa. Toivottavasti myös tälläisiä toimintaleffoja tullaan tekemään jatkossakin. 

Traileri