Vanki

Aurinkoisena kevätpäivänä ei varmaankaan pitäisi istua sisällä tietokoneen näyttöä tuijottaen, eikä varsinkaan kirjoittaa synkästä trilleristä nimeltä Vanki, mutta taidampa kuitenkin tehdä niin. Viimeiset pari viikkoa ovat olleet aivan mielettömän kiireisiä ja kun olen rättiväsyneenä illalla töiden sekä treenien jälkeen viimein ehtinyt kotiin, en ole yksinkertaisesti edes jaksanut ajatella blogin kirjoittamista. Olen kuitenkin nyt saanut siis luettua Jussi Adler-Olsenin kirjan nimeltä Vanki. Tarvittaessa ja halutessani kykenen lukemaan hyvinkin paljon tekstiä lyhyessä ajassa ja esim. kouluaikoina saatoin lukea ihan vain huvikseni sekä ajankuluksi jopa 50 kirjaa vuodessa eli sunnilleen kirja per viikko. Viime vuosina olen kuitenkin hädin tuskin saanut luettua kymmenisen kirjaa vuodessa eli vain noin kirja per kuukausi. Intohimoni kirjallisuuden harrastamiseen ei ole suinkaan laantunut, vaan minulla ei vain enää yksinkertaisesti ole samalla tavalla aikaa ja energiaa lukemiseen, kuin joskus oli. Toisaalta kun olen elämäni aikana lukenut useita satoja kirjoja, niin enää minulla ei ole kyltymätöntä tarvetta ahmia kaikkea mahdollista kirjallisuutta, jota käsiini saan, ainakaan sen kaltaisella vimmalla, kuin joskus nuorempana. 

Vanki ei ole mitenkään helppo tapaus. Se herätti ainakin itsessäni filosofisia pohdintoja elämän merkityksestä sekä ihmismielen mekanismeista. En usko kohtaloon siinä merkityksessä, että koko elämämme olisi etukäteen käsikirjoitettu. Nähdäkseni voimme valinnoillamme vaikuttaa ainakin jossain määrin sekä omaamme, että myös muiden elämään. Adler-Olsenin kirjassa kahden ihmisen elämä muuttuu peruuttamattomalla tavalla erään liikenneonnettomuuden takia. Kumpikaan heistä ei aavista onnettomuudesta selvittyään miten ja missä he tulevat kohtaamaan jälleen, mutta heille on selvää, että aikaisempi elämä on ohi ja siihen ei ole enää paluuta. Jostain syystä pohjoismaisten rikoskirjojen sankaripoliisit eivät ole koskaan sellaisia, kuin Hollywood-elokuvin sankarit. Ehkäpä onkin niin, että pohjoismaisessa genressä viehättää juuri niiden elämänmakuisuus. Päähenkilöillä on aina ongelmia ja he ovat kokeneet traagisia tapahtumia elämässään, joista on seurannut lähes ylitsepääsemättömiä traumoja. 

Tietysti olisi tavallaan tylsää ja epäuskottavaa lukea sankaripoliiseista, jotka tekevät aina oikeita ratkaisuja ja läpeensä pahoista roistoista, joilla ei olisi tippaakaan inhimillisyyttä jäljellä. Todellisuudessahan me kaikki tiedämme, että elämä ei ole mustavalkoista vaan vain täynnä harmaan eri sävyjä. Tarkoitan sitä, että kaikki tekemämme valinnat ja ratkaisut vaikuttavat jollain tavoin paitsi omaan elämäämme, myös muiden elämään. Useinkaan ei ole olemassa yhtä absoluuttisen oikeaa tapaa toimia, vaan joudumme valitsemaan huonoista vaihtoehdoista sen vähiten huonoimman. Toisaalta sattumalla ja kohtalollakin on merkityksensä. Virheiden tekeminen on inhimillistä, mutta niiden seuraukset voivat ylittää käsityskymme rajat helpostikin, kuten Adler-Olsenin kirjassa käy. Synkkien kirjojen lukeminen ja elämän syvällisten kysymysten pohtiminen ei välttämättä varsinaisesti ole kovin hauskaa ajanvietettä. Höydyllistä se saattaa ollakin, koska mitä paremmin ihminen tiedostaa omien tekojensa seuraukset, sitä suuremmat mahdollisuudet on vaikuttaa omaan elämäänsä ja täten on mahdollista pienentää sattuman sekä kohtalon osuutta. Joka tapauksessa kirjan loppuratkaisu antaa toivoa. Vielä on valoa tunnelin päässä ja ulkona on edellen aurinkoinen kevätpäivä.