Luca Caioli - Lionel Messi (Poika, josta tuli jalkapallolegenda) & Wayne Rooney - Minä, Wayne Rooney

Ennen joulua etsiskelin kauppareissulla itselleni lukemista ja uusimman Lars Keplerin lisäksi ostoskoriini päätyivät Lionel Messistä ja Wayne Rooneysta kertovat pokkarit. Eurofutis, erityisesti UEFA:n Mestarien liiga, on oikeastaan ainoaa urheilua, jota säännöllisesti seuraan telkkarista. Keski-Euroopan mäkiviikko ja eräät muut klassikkokisat ovat myös sellaisia, joita tulee katsottua aina, kun se vain on mahdollista, mutta jalkapallo on lajien kugingas. Luin ensin Rooneyn kirjan ja ehkä yllätävin juttu, jonka kirjaa lukiessani tuli vastaan oli se, että tajusin että Rooney on samanikäinen kuin itse olen. Jotenkin kun on pikkupojasta lähtien väijynyt telkkarista Valioliigaa ja muita futispelejä ja tottunut ajattelemaan, että parhaat pelimiehet ovat kymmenestä kahteenkymmeneen vuotta vanhempia kuin minä ja sitten, kun yhtäkkiä tajuaa, että yksi viime vuosien kovimmista pelaajista onkin syntynyt samana vuonna, kuin itse olen, niin kyllä se vaan jotenkin pysäytti. Rooneyn kirjassa pidin erityisesti siitä, miten rehellisesti Rooney kertoi siitä, kuinka hän elää unelmaansa ja miten vaikeaa, mutta toisaalta myös palkitsevaa ammattilaisura Valioliigassa voi olla. Rooney käy läpi tähänastisen uransa kohokohtia, mutta kertoo myös mustista päivistä ja siitä miten kovat paineet ammattilaisilla on harteillaan. 

Leo Messi on hämmästyttävällä tavalla noussut nuoresta lupauksesta eläväksi legendaksi jo peliuransa alkutaipaleella. Messistä kertovan kirjan on kirjoittanut Luca Caioli ja siinä käydään täysin ulkopuolisen näkökulmasta läpi Messin kehitystä Argentiinalaisen jalkapallokoulun kasvatista Barcelonan edustusjoukkueeseen. Kirjasta puuttuu henkilökohtainen ote, joka itseäni viehätti Rooneyn kirjan kohdalla, mutta se on myös hyvin mielenkiintoinen kasvukertomus ja Caioli kertoo yksityiskohtaisesti sopimusotkuista ja onnistuu kuvaamaan tarkasti, miten pitkä matka lupavaavalla juniorilla on ammattilaiseksi ja miten kovaa kilpailua kulissien takana käydään paikoista edustusjoukkueeseen. Caiolin kirja avaa lukijalle myös oven Barcelonan kaltaisten suurseurojen toimintakulttuuriin. Seuroilla ei ole varaa menettää tulevaisuuden lupauksia kilpaileville seuroille, mutta rajallisen budjetin ja kovien paineiden alla uusien pelaajien skouttaaminen on erittäin haastavaa. Kun rakkaus lajia kohtaan ja intohimo treenaamiseen kohtaavat, niin seurauksena on huikeita tarinoita pelaajista kuten Messi ja Rooney, jotka ovat lunastaneet heihin kohdistetut odotukset.

Rockin´ Around the Christmas Tree

Levykokoelmastani löytyy tasan yksi joululevy, joka on tässä tapauksessa juuri täsmälleen täydellisen sopiva lukumäärä. Kyseessä on Rockin` Around the Christmas Tree - niminen kokoelma vuodelta 2001. Kun näin joulua edeltävällä viikolla, tekee mieli höyryävän glögimukin äärellä hieman fiilistellä joulua, niin ei tarvitse pohtia, että minkä joululevyn laittaisi soimaan, kun on vain yksi vaihtoehto, josta valita. Kokoelman kaikki kappaleet ovat englanninkielisiä klassikoita, kuten avausraita Herman Hermitsin - Sleigh Ride ja sitä seuraava The New Seekersien - I Saw Mommy Kissing Santa Claus. Ainoa klassikko, joka kokoelmalta puuttuu, on Whamin - Last Christmas, mutta se on puute, jonka olen valmis hyväksymään. Omia suosikkejani ovat Suzi Quatron hienosti rokkaava Frosty the Snowman ja tanskalais-hollantilaisen Nina & Frederik duon versio Mary´s Boy Childista. 

En ole koskaan ollut jouluihminen siinä merkityksessä, että sekoaisin totaalisesti joulun lähestyessä tai fiilistelisin joulua jo syyskuussa. Kuitenkin joulu on aina ollut tavalla tai toisella jotenkin erikoista aikaa. Joulun merkitys itselleni on muuttunut totaalisesti aikuistumisen myötä. Lapsena parasta joulussa oli tietysti joululahjat ja se, että kerrankin sai syödä niin paljon karkkia, kuin jaksoi, eikä tarvinnut mennä kouluun. Nykyään joulu on itselleni ennen kaikkea hiljentymisen aikaa, jolloin voi rauhoittua, unohtaa arjen stressaavat murheet ja nauttia kuluneen vuoden saavutuksista. Pidän jouluruuasta, mutta itselleni kaikki ruoka on aina ollut lähtökohtisesti vain elimistön tarvitsemaa polttoainetta ja näin ollen, en ole koskaan jaksanut perehtyä kovin syvällisesti hyvästä ruuasta nauttimisen jaloon taitoon. Iän myötä tietyt traditiot merkitsevät itselleni yhä enemmän. Vuodesta toiseen huomaan katselevani Joulurauhan julistusta yhä kiinnostuneenpana sen sanomasta sekä koen hyvin tärkeäksi viedä kynttilä hautausmaalle. En ole myöskään harras uskovainen, mutta joulussa on aina ollut jotain hyvin vaikeasti selitettävissä olevaa taikaa. Mary´s Boy Child kappalehan viittaa Raamatun tarinaan siitä kuinka lapsi, josta on tuleva vapahtaja, syntyy jouluyönä Betlehemissä tallissa, joka oli ainoa vapaa majapaikka. Jotenkin tuo tarina on ollut aina merkillisen lohdullinen ja koskettava itselleni. 

Rauhallista ja tunnelmallista joulua!

Lars Kepler - Nukkumatti

Vihdoinkin sain luettua neljännen osan Lars Kepler nimimerkillä kirjoittavien Alexandra Coelho Ahndorilin ja Alexander Ahndorilin Joona Linna - sarjasta. Alunperinhän meinasin missata koko sarjan, koska minulle oli syntynyt jotenkin käsitys, että sarjan ensimmäinen osa olisi ollut enemmän kauhukirjallisuutta kuin tavanomainen trilleri. Onneksi kuitenkin tulin lukeneeksi aikoinaan Hypnotisoijan. Nukkumatti on toistaiseksi viimeisin suomennetty Lars Kepler - kirja. Osa osalta Joona Linnan tutkimukset sarjamurhaaja Jurek Walterista ovat edenneet ja Nukkumatissa tapahtuu huimaava käänne umpikujassa olleiden tutkimusten osalta. Loppuratkaisu jättää kuitenkin tilaa vielä ainakin seuraavalle osalle, joka on alustavien tietojen mukaan ilmestymässä keväällä 2015. Aiemmin tänä vuonna hehkutin kolmea ensimmäistä osaa sekä Hypnotisoijasta tehtyä leffaa. Epäilemättä muitakin leffoja tullaan näiden kirjojen pohjalta näkemään ja toivottavasti ne ovat yhtä hienosti toteutettuja kuin Hypnotisoijan filmatisointi. 

Aloitin Nukkumatin jo pari viikkoa sitten ja ajattelin, että luen sitä hitaasti pienissä pätkissä nautiskellen. Lauantaina olin päässyt puoleen väliin ja juoni tiivistyi siinä määrin, etten enää malttanut laskea kirjaa käsistäni ja niimpä luin sitten jälkimmäisen puoliskon yhtä soittoa putkeen. On toki aina hyvä merkki, jos kirja imaisee mukaan siinä määrin, ettei lukemista voi lopettaa. Jos koko tarina, joka on nyt jaettu neljään kirjaan olisi tiivistetty yhteen osaan, niin se ei luultavasti toimisi, sillä niin päätähuimaava se on. Kirjailijoiden kunnianhimoinen ratkaisu raottaa salaisuuksien verhoa vähän kerrallaan on nerokas ennen kaikkea kahdesta syystä. Tarina säilyy uskottavana, kun epätodennäköisiä tarinan palasia putoilee vähän kerrallaan ja toisaalta lukemista ei malta lopettaa, koska kun yksi arvoitus ratkeaa, nousee esille kaksi uutta arvoitusta. 

No Easy Day/Zero Dark Thirty

Syyskuun 11. päivänä vuonna 2001 tulin iltapäivällä kotiin koulusta. Söin välipalaa ja katselin telkkarista musavideoita. Kun isäni tuli kotiin, hän kehotti minua vaihtamaan maikkarilta ykköselle. Sieltä tuli ylimääräinen uutislähetys. Kaksi lentokonetta oli lentänyt päin WTC-torneja New Yorkissa. Terrorismin vastainen sota oli alkanut. Tajusin heti, että uutisia katsellessani, että WTC-iskut olisivat ehkäpä vuosikymmenen isoin uutinen, mutta terrorismin vastaisen sodan konseptia en osannut tuolloin vielä kuvitellakaan, saati hahmottaa sen mittasuhteita. Ex-Navy SEAL Matt Bissonnetten salanimellä Mark Owen yhdessä Kevin Maurerin kanssa kirjoittama kirja No Easy Day ja Kathryn Bigelowin elokuva Zero Dark Thirty kertovat kahdesta eri näkökulmasta, miten terrorismin vastainen sota saavutti erään kulminaatiopisteensa Osama Bin Ladenin saadessa surmansa vuonna 2011 Navy SEALsien toteuttamassa iskussa Pakistanissa. 

Aloitetaan vaikkapa No Easy Daystä. Kirjan nimi tulee Navy SEALsien motosta: "The only easy day was yesterday", mutta on toki selvää, että isku Osama Bin Ladenin residenssiin oli varmasti "kova päivä", kuten kirjan nimi on suomennettu. Matt Bissonnetten kirja nousi hiljattain uudelleen ajankohtaiseksi, kun entiset erikoisjoukkojen sotilaat aloittivat julkisen debaatin siitä, kuka itseasiassa ampui OBL:n. Operaatio Neptune Sprearin lisäksi Bissonnette kertoo kirjassaan myös miten hänestä tuli Navy SEAL ja millaisia operaatioihin hän osallistui komennuksillaan Irakissa ja Afganistanissa sekä mm. siitä, miten Kapteeni Richard Phillips pelastettiin Maersk Alabaman jouduttua merirosvojen hyökkäyksen kohteeksi. Mielestäni Bissonnette onnistuu erittäin hyvin kuvaamaan sitä, miten äärimmäisen rankkaa sekä fyysisesti, että henkisesti erikoisjoukkojen sotilaiden elämä on ja toisaalta hän myös valottaa terrorismin vastaisen sodan vaiettua puolta. Hän kertoo miten turhauttavaa terroristien jahtaaminen yöstä toiseen Afganistanin ja Irakin kapungeissa sekä maaseutukylissä voi olla. Toisaalta hänen unelmansa oli palvella maataan Navy SEAL sotilaana ja kirjan perusteella käy selväksi, että vaativa työ vie paljon, mutta tarjoaa myös kokemuksia, joita ei siviilityössä koskaan voisi kokea.

Zero Dark Thirtyn lisäksi on tehty muitakin leffoja, jotka käsittelevät operaatio Neptune Spearia, mutta Kathryn Bigelowin versio aiheesta on tietääkseni ainoa oscar-voittaja. Jo Bigelowin aikaisempi menestysteos Hurt Locker onnistui kuvaamaan modernia sodankäyntiä käsittämättömän realistisesti, mutta samalla myös mukaansatempaavalla tavalla. Leffa pitää otteessaan ja siitä välittyy intensiivisesti epätoivoinen vimma, jolla OBL haluttiin saada löytää ja tappaa, jotta al-Qaidalta tuhottaisiin sen karismaattinen johtaja. Ilman erikoisjoukkoja opearaatio Neptune Spear ei olisi onnistunut, mutta Zero Dark Thirty kuvaa erinomaisesti miten valtavasti tiedustelutietoa tarvitaan, jotta edes varsinaista operaatiota voidaan ryhtyä suunnittelemaan sen toteuttamisesta puhumattakaan. Tiedustelu on usein vielä vaarallisempaa ja epäkiitollisempaa työtä kuin sotilaiden suorittamat operaatiot. 

Vaikka OBL saatiinkin lopulta tapettua, niin todellisuudessa yhdysvaltojen sekä sen liittolaisten toimet Irakissa ja Afganistanissa eivät ole tuhonneet al-Qaidaa. Päinvastoin tällä hetkellä ISIS on pelottavampi uhka kuin al-Qaida oli koskaan Bin Ladenin eläessä ja vaikka littouman joukot yrittävätkin vetäytyä lähi-Idästä, niin terrorismin vastaisen sodan loppua ei ole näköpiirissä. No Easy Day ja Zero Dark Thirty ovat kumpikin kunnianosoituksia miehille ja naisille, jotka vaaraantavat oman henkensä taistellakseen turvallisuutemme vuoksi.

Indie Anthems

Kukaan itseään kunnioittava musadiggari ei koskaan noteeraa kokoelmia samaan sarjaan artistien pitkäsoittoalbumien kanssa. Itse olen kuitenkin vuosien saatossa hankkinut levyhyllyyni suhteellisen paljon erilaisia kokoelmia monista eri syistä, mutta varsinkin 90-luvulla kokoelmat olivat edullisin tapa kartuttaa levykokoelmaa ja toisaalta ne mahdollistivat monipuolisesti eri musagenrejen kuuntelun. Taannoisella kesälomareissullani Prahassa maleksin Na příkopě-ostoskadun liepeillä ja huomasin mainoksen metrotunnelissa sijaitsevasta levykaupasta. Kokemusteni perusteella mielenkiintoisimmat kaupat sijaitsevat yleensä jollain tapaa epämääräisissä paikoissa, kuten metrotunneleissa, sisäpihoilla, tuulikaapeissa tms. Niimpä suuntasin portaitaita alas tunneliin ja melko mitäänsanomattomasta ovesta sisälle maanalaiseen levykauppaan. Sisällä minua odotti vaikeasti kuvailtava, mutta lähinnä uskomaton näky, jota en todellakaan olisi osannut odottaa. Valtava useaan maanalaiseen kerrokseen rakennettu kauppa sisälsi hyllymetreittäin cd:eitä, leffoja, vinyylejä. kuulokkeita, fanipaitoja ja yleensäkin kaikkea mahdollista musadiggailuun liittyvää kamaa. Alin kerros oli pelkästään vinyylilevyille, toiseksi alin etnolle ja muulle "ei niin mainstream"-kamalle. Ylimmät kerrokset olivat sitten volyymituotteille. 

Luonnollisesti tämänkaltaisissa kaupoissa iskee väkisinkin pieni tuskanhiki ja paniikki siitä, että mitä hittoa täältä oikein osaisi ostaa :) Aikani hyllyjä pläräiltyä käteeni osui tänä vuonna Sony musicin BBC:n kansainvälisellä Demonmusic levymerkillä julkaistu Indie Anthems kokoelma. Boksi sisältää peräti 5 cd:tä ja hyvin mielenkiintoisen sekoituksen modernia indiepoppia sekä vanhoja uuden aallon klassikoita vähän samaan tyyliin kuin mitä, monet Radio Helsingin Dj:t lähetyksissään soittavat. Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä, jotain lainattua... Brittiartistit ovat kokoelmalla tukevasti edustettuina, mikä sopii mainiosti itselleni, sillä olen viimeiset pari vuotta kuunnellut melko aktiivisesti lähinnä hieman vanhempaa brittipoppia ja rockkia. 

Jos kokoelmalta jotain kohokohtia pomisi, niitä voisi olla: Franz Ferdinandin Do You Want to, Kentin 747, Electric Sixin Danger! High Voltage, Hot Chipin Night & Day, Letfieldin Release the Pressure, Apollo 440:n Krupa, Letfield/Bambaataan Africa Shox jne. listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kokoelma on kuitenkin hämmentävän tasainen, mutta silti vaihteleva sekoitus eri aikakausien biisejä, jotka yhdessä muodostavat aivan loistavan soundtrackin hyvän kirjan taustalle tai vaikkapa kokkailuun.

Conan Barbaari

Iso-Arskan kulttiklassikko kultaiselta kasarilta oli eilen valintani perjantai-illlan viettoon. Tavallaan Conanissa olisi ainekset ihan oikeasti vakavasti otettavaksi klassikoksi, mutta sitten taas toisaalta ei nyt ehkä sentään. Loistavaa viihdettä se kuitenkin eittämättä on. Arskan esittämä Conan varttuu vanhempansa tappaneen miehen orjana, mutta ryhdyttyään tappelemaan kehässä gladiaattorityyliin hän saa takaisin vapautensa. No mitä seuraavaksi? Vaikea arvata, no ei oikeastaan. Conan vannoo kostoa ja alkaa huikea seikkailu, josta ei machoilua puutu. Basil Poledourisen säveltämä mahtipontinen ja osittain koominenkin soundtrack toimii mainosti. Kymmenisen vuotta sitten, eräs kaverini kaivoi kotibileissä yön pikkutunteita Conanin soundtrackin esille ja laittoi siitä hitaan balladin soimaan todeten, että tää on biisi, josta tytöt tykkää. Niimpä niin. :)

Bourne-trilogia

Harmaan viikonlopun piristykseksi päätin katsoa pitkästä aikaa Bourne-trilogian eli Paul Greengrassin ohjaamat leffat: The Bourne Identity, The Bourne Supremacy ja The Bourne Ultimatum. Ensimmäinen tuli valkokankaille 2002 ja varsinaisen trilogian päätös 2007. Hiljattainhan Robert Ludlumin kirjoihin perustuvaan meduusateema palasi taas valkokankaille, mutta uusin ei käsittääkkseni yllä Paul Greengrassin timantinkovien leffojen tasolle. Olen nähnyt leffat useita kertoja, mutta jokin niissä saa minut aina palaamaan yhä uudestaan niiden pariin. TIME-lehden parisen vuotta sitten julkaisemassa Special ops-kirjan viimeisessä luvussa käsitellään erikoisjoukkojen toimintaa kuvaavia leffoja ja Matt Damonin esittämä Jason Bourne on ansaitusti päässyt mukaan. 90-luvun loppupuolella eräät toimintaleffojen ohjaajat ja tuottajat tekivät mielestäni genrelle karhunpalveluksen keskittymällä liikaa näyttäviin erikoistehosteisiin ja unohtamalla realistisuuden täysin. Toki Bourne-leffoissakin on vauhdikkaita takaa-ajoja jne., mutta kokonaisuutena ne ovat kuitenkin suhteellisen realistisia ja antavat erikoisjoukkojen operaattorien toiminnan vainoharhaisesta maailmasta uskottavan kuvauksen. 

Matt Damonin esittämä Jason Bourne on upseeri, joka ryhtyy CIA:n salaisen testiohjelman vapaaehtoiseksi, tajuamatta täysin mistä kaikesta hän joutuu luopumaan ja miten rankkaa elämä vainoharhaisessa sekä synkkääkin synkempien salaisten operaatioiden parissa on. Paul Greengrass on mm. mainiossa Green Zone-leffassaan kritisoinut Yhdysvaltojen hallintoa ja erityisesti CIA:n toimintaa kuten hän tekee Bourne-leffoissakin. Jason Bourne eroa perinteisistä Rambon kaltaisista toimintasankareista siten, että hän ei pelkästään pullistele lihaksillaan tai ota hulluja riskejä huvikseen, vaan käyttää räjähtävää ja rujoa voimaa tarpeen tullen sekä pyrkii pysymään näkymättömissä ja askeleen vainoajiaan edellä. Bourne-leffojen realismia lisää myös se, että niissä ei kikkailla scifi-härvelillä, vaan modernia tietotekniikkaa hyödynnetään juuri siten, kuin sitä on mahdollistaa hyödyntää todellisuudessakin.

Bourne-leffoissa seikkaillaan niin Venäjällä, Goalla, Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Mielenkiintoisista tapahtumapaikoista syntyy tietty eksotiikka, mutta toisaalta ne osoittavat myös sen miten globaalissa yhteiskunnassa elämme ja miten tieto liikkuu hetkessä toiselta puolelta maapalloa satelliittien avulla. Kaikessa realistisuudessaan Bourne-leffat luovat jopa hieman pelottavan kuvan yhteiskunnastamme. Kaikkea on mahdollista valvoa ja isot pomot voivat lasiseinäisistä toimistoistaan käsin toteuttaa mitä häikäilemättömämpiä operaatioita missä vain. Toisaalta Leffat päättävä Mobyn Extreme Ways jättää itselleni aina hymyn huulille. Niin kauan kuin on elämää on toivoa paremmasta.