J.O.S. - J.O.S

"Millä kirjaimella alkaa sana juna? Juna alkaa kirjaimella J . Millä kirjaimella alkaa sana omena? Omena alkaa kirjaimella O. Millä kirjaimella alkaa sana siili? Siili alkaa kirjaimella S." Internetistä löytyy kaikkee jännää. Tämänkertaisesta löydöstäni kiitos kuuluu Radio Helsingin Aleksi Pahkalalle, joka julkaisi alkuvuodesta spotify-soittolistan vuoden 2015 tärpeistä. Kyseiseltä soittolistalta bongasin tämän Rapu Recordsin 033 julkaisun eli J.O.S -J.O.S albumin jollaiseksi 7 kappaleen teos voitanee luokitella. Kyseessä on ainakin omaan makuuni äärimmäisen koukuttavaa elektropoppia sisältävä pläjäys. Yksinkertaista, kaunista, ilmavaa, raikasta, retroa, mutta silti modernia soundia, jotenkin näin albumia kuvailisin. Youtubesta löytyy myös musavideoita ainakin kappaleista: J.O.S, Sydän levoton ja Spearmint Story. Suosittelen tsekkaamaan. Luvassa on nimittäin kaikessa hämmentävyydessäänkin todellisia indiehelmiä, niistä nauttivalle IMHO.

Sydän levoton - musavideo

Spotify-linkki

Khaled Hosseini - Ja vuoret kaikuivat

"Kas niin. Haluatte kuulla tarinan, ja minä kerron teille sellaisen..." Näin alkaa Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat. Viime kesänä onnistuin aloittamaan tutustumisen jo pitkään "pakko lukea"-listallani keikkuneeseen Khaled Hosseinin tuotantoon ja tuolloin vannoin palaavani astialle, kuten väljehtynyt sanonta kuuluu. Odotukseni olivat korkealla ja kirjan alku oli suoraan sanottuna hämmentävä, eikä vastannut lainkaan odotuksiani, mutta tarinan edetessä, se tempaisi imuunsa siinä määrin, että tarinan lähestyessä loppuaan, en olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni. Eniten itseäni Hosseinin kerronssa viehättää hänen kykynsä kuljettaa tapahtumia yli vuosikymmenten siten, että tarinat nivoutuvat sulavasti toisiinsa eikä kerronta töksähtele missään vaiheessa, vaikka niin olisi voinut helposti tapahtua. Toki myös tarinoiden eksoottisuus ja omaleimaisuus viehättävät yhtä lailla. 50-luvun Afganistanista hypätään 70-luvun Ranskaa, josta tarina ponnahtaakin jo viime vuosikymmenen uutisotsikoiden kertomaan lohduttomaan tilanteeseen, joka sotien rikkirepimässä Afganistanissa vallitsee. 

Hosseinin kerronnassa on kuitenkin optimismia, joka auttaa uskomaan hyvien asioiden toteutumiseen maailmassa. Oma lukunsa Hosseinin tarinoissa ovat persoonalliset henkilöhahmot, jotka ovat niin huikeita, että niiden täytyy perustua todellisiin tapahtumiin. Useinhan totuus on tarua ihmeellisempää. En usko kenenkään mielikuvituksen olevan niin hyvä, että ilman omakohtaisia kokemuksia, joiden syövereistä Hosseini kerrontaansa ammentaa, olisi mahdollista luoda mitään näin huikeaa.    

Mark Bowden - Black Hawk Down & Piper Kerman - Orange is the New Black

Eipä olekaan pitkään aikaan tullu kirjoitetua mitään, mutta nyt olisi sitten kaksi aiheena kaksi kirjaa yhdessä tyyppinen lähestyminen. Uusiin työkuvioiden takia harrastukset ovat jääneet vähän taka-alalle ja toisaalta olen yrittänyt keksiä uusia ideoita blogiteksteihin, etten toistaisi itseäni kyllästymiseen asti. Luettuani kuvan kaksi pokkaria peräjälkeen, sain ajatuksen kirjoittaa niistä yhdessä, kyseisten kirjojen tapahtumat, kun sattuvat ajallisesti varsin mielenkiintoisella tavalla limittäin. Mark Bowdenin Black Hawk Down on jo vuosia ollut lukulistallani, mutta en ole vain saanut laiskuuttani hankituksi kirjaa käsiini. Kun Black Hawk Down-leffa ilmestyi taannoin Netflixiin päätin, että nyt on aika hankkia myös vihdoinkin kirja ja lukea se. Leffan olen nähnyt varmaan viisi tai kuusi kertaa, joten Mogadishun taistelun tapahtumat tunsin entuudestaan, mutta odotin kirjan avaavan tapahtumien taustoja ja siten tuovan uutta perspektiiviä. Niin ikään Netflixin kautta löytämäni ja kovasti hehkutettukin Orange is the New Black oli tv-sarjana itselleni vähän ristiriitainen kokemus. Ensimmäinen tuotankokausi oli silkkaa timanttia ja ahmin sen hetkessä, mutta toinen tuotantokausi jätti lievän pettymyksen. Jotenkin siinä tyydyttiin vain toistamaan ensimmäisen kauden juttuja uudestaan ja ensimmäisessä kaudessa itseäni suuresti viehättänyt Weeds-sarjasta tutun käsikirjoittaja Jenji Kohanin taidokkaasti luoma kieroutunut sekä normeja kyseenalaistava tunnelma jotenkin lopahti. 

Ajatuksenani oli kirjoittaa näistä yhdessä siten, että kertoisin omista näkemyksistäni ja ajatuksistani 90-luvun jenkkiyhteiskuntaa liittyen sekä valottaisin tunteita, joita kirjat minussa herättivät. Ensin lienee kuitenkin paikallaan kertoa hieman taustaa teoksia tuntemattomille. Journalisti Mark Bowden kertoo Black Hawk Downissa siitä, kuinka jenkkien erikoisjoukkojen eliittisotilaita Delta Forcesta ja Ranger-joukoista lähettiin syksyllä 1993 Mogadishuun Somaliaan tehtävänän vangita kaupungia terrorin keinoin hallitseva sotalordi Mohamed Farrah Aidid ja siten luoda edellytykset kv.-ruoka-avun toimittamiseen sisällisodan runteleman maan siviiliväestölle. Mark Bowden kuvaa mainiosti nuorten soturien ajatusmaailmaa Afrikassa, jossa tunnin pituiseksi suunniteltu operaatio venyi yön yli pitkittyneeksi selviytymistaisteluksi sekasortoisessa kaupungissa, josta useimmat yhdysvaltalaiset eivät olleet edes kuulleet. Nuoruuden into ja ylimielisyys yhdistettynä monimutkaiseen sekä kunnianhimoiseen operaatioon kostautuivat verisimpänä taisteluna sitten Vietnamin sodan.

Samaan aikaa vuonna 1993 Piper Kerman oli 23-vuotias juuri opintonsa päättänyt seikkailunhaluinen nuori nainen. Tutustuttuaan boheemi-ystäviensä kautta huumeiden salakuljetusta Afrikasta Yhdysvaltoihin organisoivaan vanhempaan naiseen, hän teki valintoja, jotka veivät hänet vuosikymmen myöhemmin vankilaan. Mogadishussa nuoret Ranger-sotilaat katselivat kateellisena Delta Forcen-operaattoreiden toimintaa ja monet varmasti haaveilivat itsekin pääsystä erikoisjoukkojen vaativimpaan ja salaisimpaan yksikköön. Aivan samoin kuin armeija tyydytti nuorten sotilaiden seikkailunnälkää, huumebisnes tarjosi Piper Kermanille ylellisiä matkoja eksoottisiin maihin sekä mahdollisti elintason, josta hän olisi muuten voinut vain haaveilla. Jotenkin amerikkailainen unelma tiivistyy mainoisti näihin kahteen kirjaan. Yhdysvalloissa kaikki on mahdollista, mutta väärien valintojen seurauksena voi kohtalona olla tuskainen kuolema tomuiselle kadulle kuuman Afrikan auringon säälimättömään paisteeseen tai päätyminen vankilaan. 

Piper Kerman kertoo ymmärtäneensä vankilassa tekojensa seuraukset ja katuvansa nuoruuden virheitään, vaikka tuolloin saikin kokea juuri sellaisia seikkailuja, joista haaveili. Hän kuitenkin kritisoi jenkkien huumeiden vastaista sotaa tehottomaksi ja lähestymistapaa täysin vääräksi. Black Hawk Downin lopussa Mark Bowden kertoo yllättyneensä, ettei Mogadishun tapahtumista kyetty ottamaan opiksi jenkkiarmeijassa, ennen kuin hän alkoi tutkia tapahtumia ja teki niistä yhteenvedon. Erikoisjoukkojen toiminta on aina lähtökohtaisesti salaista jopa siinä määrin, että edes tehdyistä virheistä ei kyetä ottamaan opiksi, koska kaikki operaatioihin liittyvä materiaali on niin tiukasti lukkojen takana, sikäli kun sitä edes on olemassa. Huumeiden vastainen sota on johtanut siihen, että jenkeissä vankilat ovat täynnä ihmisiä, jotka eivät oikeastaan kuuluisi vankilaan tai jotka olisivat kyenneet välttämään vankilaan joutumisen, mikäli heillä olisi ollut elämässään todellisia vaihtoehtoja huumebisnekseen liittyvien rikosten sijaan. Amerikkalaiseen unelmaan kuuluva valinnanvapaus on mielestäni erittäin hieno asia ja monessa suhteessa ihailen jenkkien kulttuuria. Kuitenkin sekä huumeiden vastainen sota, että terrorismin vastainen sota ovat kumpikin epäonnistuneet, koska perimmäisten ongelmien ratkaisun sijaan, on tartuttu aseisiin ylivoimaan luottaen samalla unohtaen ikiaikainen soturien viisaus: "joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu".   

High Fidelity

Näin High Fidelityn ekan kerran varmaan joskus reilu vuosikymmen sitten. Pidin siitä jo silloin todella paljon. Päähenkilö Rob (John Cusak) oli juuri sellainen arkipäivän antisankari, johon samaistuin välittömästi. Nuhruista indie-levykauppaa kahden musafriikin kanssa pyörittävä Rob elättää itsensä juuri ja juuri myymällä keräilyharvinaisuuksia musadiggareille ja voisi potea huonoa omaatuntoa, ellei itse olisi samanlainen musafriikki kuin asiakkaansa. Rob on toivoton naissuhteissaan ja hänen elämässään ei ole mitään muuta sisältöä kuin vinyylilevyt, mutta toisaalta levykaupan pyörittäminen on hänelle paljon muutakin kuin vain työtä. Leffa on täynnä herkullista itseironiaa ja cameorooleja sekä muita pikkudetaljeja, jotka aukeavat vain alan harrastajille. 

Leffa on ollut vuosia listallani: "ostan kokoelmaani, kun tulee jostain vastaan". Moneen vuoteen sitä ei kuitenkaan esitetty teeveessä, eikä se osunut koskaan käteeni alelaareja pläräillessä. Tilasin taannoin Saksan Amazonista pari pokkaria ja päätin samalla tilata High Fidelity - DVDn. Pari päivää myöhemmin, kun olin tehnyt tilaukseni, leffa eistettiin teeveessä. Tyypillistä. Yleensä, kun ostan jonkun leffan, niin seuraavalla viikolla se tulee telkkarista tai ilmestyy Netflixiin. Amazonista tilaamani pokkarit tulivat muutamassa päivässä ja lähes unohdin tilanneeni High Fidelityn. Tällä viikolla, kun tulin töistä kotiin, niin eteisen lattialla odotti valkoinen kirjekuori ulkomaisilla postileimoilla ja sisältä löytyi High Fidelity - DVD. Katsoin sen samana iltana ja pakko myöntää, että se on yhä 15 vuotta ensi-iltansa jälkeen yksi 2000-luvun parhaista leffoista IMHO. Todennäköisesti monet keskivertokatsojat eivät koe leffaa kovin kummoiseksi, mutta kaltaisilleni vanhan koulukunnan vinyylidiggareille se on lähes pakko-ostos, jota ei perustella järki- vaan tunnesyillä.

Atomirotta - I

Viime aikoina on ollut niin paljon kaikkia juttuja hoidettavana, että blogin kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Tällä hetkellä vaikuttaa vahvasti siltä, että pitkäikäinen unelmani ulkomaille muuttamisesta sekä oman alan töistä on toteutumassa lähiaikoina. :) Koko tammikuun minulla on kuitenkin ollut muutama idea blogiin, joista olen päättänyt kirjoittaa. Vähän ennen joulua kävin shoppailemassa viimeisiä joululahjoja ja onnistuin vihdoinkin käymään täällä päin uudessa Levykauppa Äx:ssä, joka tuli tänne maan kaakkoisnurkkaan, paikallisen levykauppayrittäjän lopettua levykaupan pitämisen. Äx:stä mukaani tarttui Atomirotan kasetti ja vanha Giant Robotin käytetty cd. 

Kyllä luit aivan oiken - ostin kasetin vuonna 2014. Vinyylilevyt eivät underground skenen sisällä koskaan kadonneet ja viime vuosina esim. Anttila on taas miltei kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen ottanut vinyylit valikoimiinsa. Kasetit luultavasti jäävät hyvin pieneksi ug-ilmiöksi, mutta Monsp ja muutamat muut pienet ug-ulkaisuihin erikoistuneet lafkat ovat innostuneet julkaisemaan myös kasetteja ja kaltaiselleni old school diggarille, ne tuovat paljon nostalgisia muistoja. Toki Atomirotan debyytin mukana tulivat myös latauskoodit, joilla Monspin saitilta sai ladattua biisit mp3-formaatissa.

Kakkosraita Aurinkoon oli itselleni viime kesän ehdoton voimasoitto-anthem. Rento kesäbiisi Bonnie & Clyde hengessä, toimii yhä edelleen aivan loistavasti. Muissa a-puolen raidoissa on jännää punk-vimmaa, joka yhdistyy oivaltaviin ja sopivan humoristisiinkin lyriikoihin. A-puolen päätökappale Muistin filminauhaan on rento kesäreggae, joka näin talven keskellä tuo tuulahduksen lämpimästä ja huolettomasta kesäpäivästä, jolloin voi vain hengailla puistossa ja ottaa rennosti. 

B-puolella laadukas ja monipuolinen soundi kulkevat käsi kädessä. Vaahtopäät jatkaa vielä rentoa kesäteemaa, mutta toinen ehdoton suosikkini Aurinkoon-biisin lisäksi on kakkosraita silmät sulkemalle. Vakavasta aiheesta on tehty hieno lyriikka, joka yhdistyy persoonnaliseen, groovaavaan ja rullaavaan soundiin. Kokonaisuutena biisit muodostavan hyvin mielenkiintoisen yhdistelmän tyylikästä musaa, tiukkaa sanomaa ja upeaa fiilistelyä. Kuin varkain olen kuunnellut Atomirotan Debyyttiä sekä kotona, että autossa todella paljon ja mielestäni se on Monspin ehkä paras julkaisu sitten vuoden 2011 JVG:n Mustaa kultaa - lätyn jälkeen.

Luca Caioli - Lionel Messi (Poika, josta tuli jalkapallolegenda) & Wayne Rooney - Minä, Wayne Rooney

Ennen joulua etsiskelin kauppareissulla itselleni lukemista ja uusimman Lars Keplerin lisäksi ostoskoriini päätyivät Lionel Messistä ja Wayne Rooneysta kertovat pokkarit. Eurofutis, erityisesti UEFA:n Mestarien liiga, on oikeastaan ainoaa urheilua, jota säännöllisesti seuraan telkkarista. Keski-Euroopan mäkiviikko ja eräät muut klassikkokisat ovat myös sellaisia, joita tulee katsottua aina, kun se vain on mahdollista, mutta jalkapallo on lajien kugingas. Luin ensin Rooneyn kirjan ja ehkä yllätävin juttu, jonka kirjaa lukiessani tuli vastaan oli se, että tajusin että Rooney on samanikäinen kuin itse olen. Jotenkin kun on pikkupojasta lähtien väijynyt telkkarista Valioliigaa ja muita futispelejä ja tottunut ajattelemaan, että parhaat pelimiehet ovat kymmenestä kahteenkymmeneen vuotta vanhempia kuin minä ja sitten, kun yhtäkkiä tajuaa, että yksi viime vuosien kovimmista pelaajista onkin syntynyt samana vuonna, kuin itse olen, niin kyllä se vaan jotenkin pysäytti. Rooneyn kirjassa pidin erityisesti siitä, miten rehellisesti Rooney kertoi siitä, kuinka hän elää unelmaansa ja miten vaikeaa, mutta toisaalta myös palkitsevaa ammattilaisura Valioliigassa voi olla. Rooney käy läpi tähänastisen uransa kohokohtia, mutta kertoo myös mustista päivistä ja siitä miten kovat paineet ammattilaisilla on harteillaan. 

Leo Messi on hämmästyttävällä tavalla noussut nuoresta lupauksesta eläväksi legendaksi jo peliuransa alkutaipaleella. Messistä kertovan kirjan on kirjoittanut Luca Caioli ja siinä käydään täysin ulkopuolisen näkökulmasta läpi Messin kehitystä Argentiinalaisen jalkapallokoulun kasvatista Barcelonan edustusjoukkueeseen. Kirjasta puuttuu henkilökohtainen ote, joka itseäni viehätti Rooneyn kirjan kohdalla, mutta se on myös hyvin mielenkiintoinen kasvukertomus ja Caioli kertoo yksityiskohtaisesti sopimusotkuista ja onnistuu kuvaamaan tarkasti, miten pitkä matka lupavaavalla juniorilla on ammattilaiseksi ja miten kovaa kilpailua kulissien takana käydään paikoista edustusjoukkueeseen. Caiolin kirja avaa lukijalle myös oven Barcelonan kaltaisten suurseurojen toimintakulttuuriin. Seuroilla ei ole varaa menettää tulevaisuuden lupauksia kilpaileville seuroille, mutta rajallisen budjetin ja kovien paineiden alla uusien pelaajien skouttaaminen on erittäin haastavaa. Kun rakkaus lajia kohtaan ja intohimo treenaamiseen kohtaavat, niin seurauksena on huikeita tarinoita pelaajista kuten Messi ja Rooney, jotka ovat lunastaneet heihin kohdistetut odotukset.

Rockin´ Around the Christmas Tree

Levykokoelmastani löytyy tasan yksi joululevy, joka on tässä tapauksessa juuri täsmälleen täydellisen sopiva lukumäärä. Kyseessä on Rockin` Around the Christmas Tree - niminen kokoelma vuodelta 2001. Kun näin joulua edeltävällä viikolla, tekee mieli höyryävän glögimukin äärellä hieman fiilistellä joulua, niin ei tarvitse pohtia, että minkä joululevyn laittaisi soimaan, kun on vain yksi vaihtoehto, josta valita. Kokoelman kaikki kappaleet ovat englanninkielisiä klassikoita, kuten avausraita Herman Hermitsin - Sleigh Ride ja sitä seuraava The New Seekersien - I Saw Mommy Kissing Santa Claus. Ainoa klassikko, joka kokoelmalta puuttuu, on Whamin - Last Christmas, mutta se on puute, jonka olen valmis hyväksymään. Omia suosikkejani ovat Suzi Quatron hienosti rokkaava Frosty the Snowman ja tanskalais-hollantilaisen Nina & Frederik duon versio Mary´s Boy Childista. 

En ole koskaan ollut jouluihminen siinä merkityksessä, että sekoaisin totaalisesti joulun lähestyessä tai fiilistelisin joulua jo syyskuussa. Kuitenkin joulu on aina ollut tavalla tai toisella jotenkin erikoista aikaa. Joulun merkitys itselleni on muuttunut totaalisesti aikuistumisen myötä. Lapsena parasta joulussa oli tietysti joululahjat ja se, että kerrankin sai syödä niin paljon karkkia, kuin jaksoi, eikä tarvinnut mennä kouluun. Nykyään joulu on itselleni ennen kaikkea hiljentymisen aikaa, jolloin voi rauhoittua, unohtaa arjen stressaavat murheet ja nauttia kuluneen vuoden saavutuksista. Pidän jouluruuasta, mutta itselleni kaikki ruoka on aina ollut lähtökohtisesti vain elimistön tarvitsemaa polttoainetta ja näin ollen, en ole koskaan jaksanut perehtyä kovin syvällisesti hyvästä ruuasta nauttimisen jaloon taitoon. Iän myötä tietyt traditiot merkitsevät itselleni yhä enemmän. Vuodesta toiseen huomaan katselevani Joulurauhan julistusta yhä kiinnostuneenpana sen sanomasta sekä koen hyvin tärkeäksi viedä kynttilä hautausmaalle. En ole myöskään harras uskovainen, mutta joulussa on aina ollut jotain hyvin vaikeasti selitettävissä olevaa taikaa. Mary´s Boy Child kappalehan viittaa Raamatun tarinaan siitä kuinka lapsi, josta on tuleva vapahtaja, syntyy jouluyönä Betlehemissä tallissa, joka oli ainoa vapaa majapaikka. Jotenkin tuo tarina on ollut aina merkillisen lohdullinen ja koskettava itselleni. 

Rauhallista ja tunnelmallista joulua!