Mietin pitkään kehtaanko kirjoittaa Anders Adalin Rahaa rahaa rahaa kirjasta. Adalin häpeilemättömän röyhkeä kertomus siitä, miten hän jenginsä kanssa ryösti Suomen Pankin arvokuljetuksen Turussa 2007, on näet erittäin mielenkiintoista, mutta samalla myös eettisesti ja moraalisesti hyvin arvelluttavaa kirjallisuutta. Päädyin kuitenkin kirjoittamaan kirjasta, koska se herätti sekä ensimmäisellä lukukerralla, että nyt hiljattain lukiessani kirjan uudestaan ajatuksia, joista halusin kirjoittaa. Lisäksi nautin myös suuresti kyseisen kirjan lukemisesta, ja kun ajatusenani on kirjoittaa itselleni nautintoa tuottavista teoksista, niin tartuin tuumasta toimeen.
Anders Adali kertoo, että hänen lapsuutensa oli täysin normaali, tosin hän eli materialistisessa yltäkylläisyydessä ja ymmärsi jo nuorena, että materialistisia tavoitteita on helpompi saavuttaa, jos ei noudata lakia. Uransa alkutaipaleella hän myös päätti, että hän ei halua, joutua kärsimään teoistaa ja tiedosti, mitä kiinnijäämisestä seuraisi. Niimpä Adali oli äärimmäisen varovainen ja teki myös rehellisiä päivätöitä, pitääkseen poliisin epäilyt poissa itsestään. Hän teki kavereidensa kanssa kymmenen vuotta arvokuljetusryöstöjä Ruotsissa jäämättä kertaakaan kiinni tai edes joutumatta poliisin kanssa tekemisiin. Adali suunnitteli ja toteutti huolellisesti ryöstöt niin, että riski jäädä kiinni oli mahdollisimman pieni. Esim. Suomen Pankin arvokuljetusryöstöä varten Adali kavereineen teki useita tiedustelumatkoja Suomeen ja he selvittivät yksityiskohtaisesti sisäpiiritietoa hyödyntäen, miten ryöstö kannattaisi toteuttaa. Kun kirjaa lukiessa tietää, että kyse ei ole fiktiosta (anakaan puhtaasti), niin jotenkin Adalin kertomus saa ihan erilaiset fiilikset aikaan, kuin fiktiivisten dekkareiden tai trillerien lukeminen.
Lakimies ja dekkaristi Jens Lapidus on kirjoittanut kirjan alkusanat ja niissä hän selittää miksi, rikollinen mieli kiehtoo niin monia rehellisiä ihmisiä. Adali antaa kirjassaan kuvan itsestään perheenisänä, joka teki rikoksia, jotta hänen perheensä voisi nauttia materialistisesta elämäntyylistä, mutta hän kertoo myös nauttineensa keikkojen suunnittelusta ja toteuttamisesta. Tavallaan hämmentävintä kirjassa onkin ehkä se miten hän onnistui yhdistämään normaalin perhe-elämän ja ryöstökeikat. Eräs parhaista armeijamuistoistani on "sissikeikka", jossa parin kaverin kanssa pukeuduimme siviilivaatteisiin ja yritimme tunkeutua erään leirin aikana eri yksiköiden asemiin. Jo pelkkä ajatus, että yrittäisimme tunkeutua pimeässä metsässä salaa vartiomiesten ohi toisten asemiin oli todella houkutteleva. Kyseisen keikan onnistuminen jääköön salaisuudeksi, mutta sen voin kertoa, että hauskaa oli :) Tuon muiston myötä voin kuvitella, miten huikeat fiilikset onnistuneen keikan jälkeen voi epäilemättä saavuttaa, mutta toisaalta kirjansa lopussa Adali kertaa, kuinka hän viimeiseksi suunnittelemansa keikan jälkeen lopulta jäi kiinni ja tiesi päätyvänsä vuosiksi vankilaan. Adalin tapaus osoittaa mihin äärimmäisyyksiin viety itsekkyys voi johtaa ja mitä sen seurauksena voi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti